torstai 30. tammikuuta 2014

Mastodontti helvetistä


Pitkä päivä oli viimein takana ja torstai ilta kääntyi kohti sitä kulminaatiopistettä, jota olin odottanut tavalla, jonka vain janoinen voi tuntea. Se hetki kun Kari Grandy tuo viimein eteeni lasillisen kylmää juomista, ilman pilliä, on jälleen pelastus keskellä sisustuideoiden autiomaata. Päivä oli ollut monitahoinen, kuin hassusti juoksevaa mustavalkoista komediaa, johon luuli vain parivaljakon Laurel&Hardy pystyvän. Olin jo iltapäivästä tuskaillut postista kotiin jättimäisen kattokruunun kanssa. Voisi kuullostaa helpolta, lamppu paksiin ja kotiin, vaan ei.
Kehitysmaatyyliin köytin tämän mastodontin jälkeläisen tarakalle kiinni muiden alkuasukkaiden virnistellessä vieressä. Polkaisin Boardmanin käyntiin ja surrasin epätoivolla kotiin. Jos olisin tuolloin tiennyt tämän esityksen jäävän vasta alkunäytökseksi olisin "vahingossa" pudottanut tämän helvetistä peräisin olevan sisustusihmeen ojaan. Myöhemmin tuli, jälleen, huomattua, ettei käytännöllisyys ja asennettavuus ole todellakaan näiden innodesignikeikea ihmisten vahvuuksia.   Kotona odotti näytös kaksi.

Aluksi tämä hirviö piti kaivaa pahviluolistaan esiin, jotta pääsin tulkitsemaan tätä mustavalkoista kasausohjetta. Suomalaiseen tapaan vilkaisin lappua ja päätin, että: "sinä päivänä kun minä tarvitsen apua lampun asennuksessa, saa meikäläisen kuskata vanhainkotiin". Ennakoivasti kuuluisia viimeisiä sanoja.. No valaisimen kruunun haarat joutui tietysti käsipelillä vääntämään paikalleen, helppoa kyllä, vielä. Noh ensimmäinen este tuli eteen, kun havaitsin lampun turjakkeen omaavan niin pitkän piuhan, että ainakin matto tulisi valaistua hyvin. Toki tämän johdon ympärille oli kieputettu jotain pahuksen koriste kettinkiä. Tässä kohtaa vihelsin pillillä pelin poikki. Pistin hameväen töihin ja hiivin itse takavasemmalle, pitihän sitä ruokaakin laittaa ja sipulin kuoriminen on todella vaativa urakka muun misauksen lisäksi. Onnekseni kuulin lukuisia kirosanoja olohuoneesta ja hädin tuskin pystyin peittämään hymyäni kysyessäni enkelinsuloisella äänellä: "Onko kaikki ok?". Onneksi itsepäiset ihmiset eivät apua kaipaa.

Ketju oli lopulta oikean kokoinen, mutta lampun suunnitellut pölhö ei ollut tietenkään ajatellut mihin ylimenevän kaapelin piilottaa. Kyllähän sellainen parinkymmenen sentin lenkki näyttää korealta katossa juu. Ei auttanut muu, kuin ruveta tunkemaan kattokupuun kaikki mitä sinne mahtui, luonnollisesti nykäisin tämän metrillä teippiä kiinni ja hieman nippusiteitä vaadittiin myös alaosaan. Tarjosin myös mahdollisuutta käyttää vaikkapa kaunista Maui Brewingin tyhjää tölkkiä lampun jatkeena, johon piuhan saisin piiloon. No lopputuloksen arvaa, eihän tyylikäs havaijilaistaide kelpaa.
Lopulta oli asennuksen aika. Ja sain tietysti sähköiskun repiessäni sokeripaloja irti.
Taas oli pidettävä taukoa ja otettava ruuan päälle tukeva annos vitutusviskiä. Se helpotti kolmannen annoksen kohdalla, meinaan ei käsikään tärissyt enään. Olihan kyseessä pitkä ja kirurgin tarkkuutta vaativa työ.
 Nyt tajusin repiä sulakkeen irti seinästä ja kas.. Sähköt katosivat vähän muualtakin, mutta kun tosimies asentaa ei haittaa vaikka joutuukin työskentelemään taskulamppu suussa.
Nyt tunteja myöhemmin uusi valaistus valaisee taistelukenttää. Ympärillä on pahvisia juoksuhautoja, hylsyjä ja ruuvareita. Pieniä sähköjohdon palasia ja ketjun pätkiä kertomassa karua tarinaa epäinhimillisistä olosuhteista, kidutuksesta ja tuskasta. Kaiken tämän keskellä istun hiljaa, tyytyväisenä. En siksi, että pitkän kamppailun jälkeen oli taas muutama metri maata voitettuna, en siksi, että surisin taistelussa kadonneita osia. Vaikka olin polvensyvyisessä laatikkomeressä, ympärilläni pelkkää kuollutta muovia ja sinistä savua koin tämän hetken äärimmäisen helpottuneena.
 Kaikella on hintansa. Jokaisella hikisellä askeleella miljoonan voltin iskiessä selkäpiitä pitkin kohti lopullista voittoa. Uhrauksia ja janoa.
Nyt se oli ohitse, janoisena tartun kylmään pulloon. Fake Lager, aivan sama mitä pullossa lukee, mutta tämä. Tämä on aivan saa..nan hyvää. Raikasta, hedelmää, ruohoa ja kylmää. Jano katoaa, mieli on raukea. Seuraavan maljan voisin juoda kaatuneille ja katuneille. Kolmannen juon toivolle, sille ajatukselle, että jonain päivänä vanhan ajan yksinkertaiset hissilamput palaavat "muotiin".
"Hyväntahtoinen valaisin katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut asentajille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia."

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Lähtökuopissa merirosvolippu salossa matkalla ei mihinkään


Polttelee ja pahasti. Halu paeta todellisuutta. Juosta kauas pois vaivaa mieltä alituiseen ja on jälleen aivan sietämätön. Pakonomainen tarve pakata reppu ja lähteä. Hit the road jack.
Juon rommia tyhjään oloon ja selaan lentoyhtiöiden sivuja, kuullostaako tutulta? En vaan voi sille mitään. Haluan kokea hiekan varpaiden välissä, pilvettömän taivaan ja auringon laskevan kauas valtameren taakse. Grillata kalaa nuotiolla, hörpätä tropiikin pimenevään yöhön parit huikat paikallista "viskiä" ja parantaa maailmaa. Olla kaukana poissa..
Irtiotto arjesta, järjettömästä oravanpyörästä kutittelee mieltäni. Pakonomaisesti virittelen riippumattoa parvekkeelle, jonne kevään ensimmäiset lämpimät auringonsäteet paistavat ja sekoittelen mojitoa kaveriksi. Ihminen kaipaa rentoutumista. Meillä jokaisella on omat tarpeemme ja tapamme purkaa stressiä, sekä hoitaa sitä. Omani on lähteminen.
Silti istun persaukisena tässä tietokoneen ääressä, edelleen. Jotkut viisaat sanovat että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Näillä suunnitelmilla olen siis kiertänyt tämän pallon jo useasti; hitto vaan kun ei kuvia jäänyt todisteeksi etelänavan pingviinisafarilta, eikä siitä kerrasta kun kusin kiinalaisia poliiseja silmään Tiibetissä. Ihme jengiä, kun ei muka Dalai Laman kunniaksi saa kuppia nostaa teehuoneessa. Todellisessa elämässä varaton joutuu etsimään jostain Torremolinoksesta reissujaan, kesälomaa on oravanpyörän uhrille vain kerran vuodessa ja ne pari viikkoa tulee käyttää tehokkaasti lomailuun, ei matkustamiseen.
Silti... Olin vuosia köyhä opiskelija ja työtön. Nyt olen työssä, paikassa johon en kuulu. Työni on itseään toistavaa, inhottavaa itsensä myymistä ja alati vaikeammaksi menevää. Liikaa sääntöjä, liikaa valvontaa ja liikaa pilkun naintia. Ei vapautta toteuttaa itseään, ei edes klassista "Tee duunis ja muuten oo kuin ellun kana". Palkka on onneton, eikä se muutu mihinkään. Silti pitäisi olla jollain tasolla onnellinen kun riistäjän ruoska selkääsi soittaa.
Kuitenkin olen kuin tyhjä kuori, riistetty, raiskattu ja sataa silti vettä solkenaan, enkä ole edes vapaa kulkemaan. Elämme siis synkkiä aikoja ja muita lainauksia. Bullshit. Salaa päätin kesälomien jälkeen lyödä rukkaset tiskiin ja etsiä jotakin ihan muuta. Vaikka huora saattaisikin tehdä mitä vain saatuaan tarpeeksi paalua tiskiin, niin minulla nousee tiski pystyyn ja kuppi täyteen jossakin välissä. Etenkin kun tämä raha ei omaa taskuani polta, vaan jonkun ihan muun. Silti haaveilen edelleen siitä että olisi oikeasti rahaa lähteä. En edes tajua mistä osa tovereistani repii kaiken massin matkusteluun. En ole ostanut uusia nahkasohvia, en omista pirssiä, enkä juurikaan baarittele. En omista kotiteatteria, en moottorisänkyä, en edes stereoita. Silti olen duunissa lähes koko ajan, eikä käteen jää muuta kuin vitutusta ja usko paremmasta huomisesta. Mutta..Mitä pidemmälle mennään, sen pienemmäksi usko..paskat tässä mitään uskoa, toivoa ja muuta pyhää henkeä ole paremmasta. Alas mennään niin että ropina käy. Kaadan rommia lisää ja selaan karttakirjaa. Köyhän päiväunelmat.. Vielä jonakin päivänä lähden ja pyyhin persettä kaikella.
Ei ole niinkään väliä minne lähden, kunhan pääsen irti tutuista kuvioista ja arjen rutiineista. Voin aivan hyvin suunnata naapurikaupungin paikalliskuppilaan, heittää repun selkään ja suunnata kohti suomalaista korpea, sitä erämaata, kuin etsiä halpaa lentoa Indonesiaan. Onneksi kesä tuo helpotusta, mutta lisääntyvä auringonpaiste kaivaa sisäistä seikkailijaa esiin. Safaritakki ja hellekypärä päällä kokee elävänsä, uusien asioiden tutkiminen koukuttaa. Olen narkkari enkä edes halua parantua.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Tikapuut taivaaseen, liukuportaat helvettiin



Olen myöhässä. Kevät on jo korvilla talven julman kouran vääntäessä vielä viimeistä joutsenlauluaan. Silti palaan erääseen joulukuiseen iltaan. En halunnut aluksi julkaista tätä, mutta aikaa kultaa muistot. Lapsellista avautumista elämän kovista kivistä ja karuista kävyistä. Tämä on kuin muistutus tekijälleen, että kaikkea ei tarvitse purkaa, mutta kaiken voi julkaista.

Joulukuu, pikkujoulu aika paskimmillaan osoittaa karvaan kolikon kääntöpuolensa.
Räntää sataa, tuuli ulvoo, pimeä ja vituttaa. Päivästä toiseen, tunnista seuraavaan.
Päätöntä aggressiota ilman lopputulosta, ei purkukeinoa, kanava hukassa.

Järjestinpä ihmisten pyynnöstä pikkujoulut, joita en aluksi edes ajatellut pitäväni. Pyyntöjä sateli, joten lopulta taivuin. Saisipa edes nauraa pitkästä aikaa kaiken loskan ja paskan keskellä.
Lähetin toista kymmentä kutsua, osa vastasi osa ei osaa. Osa kertoi tulevansa mielellään, osa ei vieläkään vastannut. Järjestin ohjelmaa, syömistä ja juomista.
Juhlapäivän lähestyessä alkoi sataa niin kirjava määrä selittelyä, kenen läksyt koira söi ja kenen junasta puhkesi rengas. Lopulta paikalle eksyi vain kaksi, jotka poistuivat vähin äänin muutaman tunnin hymyiltyään vaivautuneesti. Pohjanoteeraus.
Tämän jälkeen alkoi sellainen vitutus, että purin leuat sijoiltaan, löin lommoja seinään, kusin naapurin postiluukusta alas ja vielä selvinpäin. Valitettavasti yksikään keinoista ei helpottanut kroonista vitutusta. Lapsellisesti päädyin siihen lopputulokseen, että koska kukaan ei halua viettää täällä aikaansa, en aio pitää jatkossa minkäänlaisia juhlia.”Meidät saa unohtaa, jos emme tarpeeksi maksaneet, jäädä saa julma maa, kun emme enään jaksaneet”, lauloi jo Gösta aikanaan.
Rehellisesti, jatkossa en aio pyytää ketään näistä evvk en osaa vastata mitään ihmisistä. Hamina on kaukana, jumalaton 40min ajo kimppakyydeillä.. Julkiset jopa kulkevat, asia jota Kouvolassa ei koskaan tapahtunut. Yöksi sai jäädä, mutta nukkumasijat eivät kelvanneet. Jännästi en tiedä miksi itse matkustan julkisillakin satojen kilometrien päähän juhliin, enkä koe sitä ongelmaksi.

Kaadan lasillisen viskiä, se lämmittää mieltä. En oikein tiedä enään itkeäkö vai nauraa. Lähinnä tässä kai vituttaa se, että tiedossa ollut hauskanpito katosi tuulen mukana. Tällaisina aikoina nauru olisi tehnyt hyvää kaiken kaamosmasennuksen keskellä, mutta ei. Paskamaisesti alkoi siis neljän päivän vapaat, että kiitos siitä. Huomenna on uusi päivä, mutta uusia kujeita ei ole tiedossa, tekisi mieli vetää perseet, mutta ei v..u huvita sekään enään.

Nyt kuukausia jälkeenpäin viskiä särpiessäni en voi olla palaamatta tuohon iltaan, tunnelmaan ja tyhjyyteen. Yksi aikakausi oli päättynyt.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Kansallishätä

Askartelin aikanaan pienessä sievässä laulun kuvaamaan tätä soppaa, jota syömme.

Copyraitit kuuluvat kirjoitusvirheilijälle, ammepatsaat ja muut turhakkeet voi laittaa hyväntekeväisyyteen, eli hyötykeräykseen.



Yskä lähtee yskimällä, nuha nussimalla,
Talot syttyy polttamalla, pullot tyhjenee juomalla. Vaan mistäpä tupakat yskään omaan, panot munaan kovaan. Onko asuntolainani jo tuhkaksi muuttunut, ainakin kossupullo on laukusta puuttunut. Miksei tarpeitani ole tyydytetty, pankkitilini on ainakin jäädytetty. Olen joutunut kovaan paikkaan, kylmää seinää vasten, äitini tahtoi minulle elämän raikkaan kera viiden lapsen, pelastaako minut nyt ahneus, vai katumus.
Tule hallitus, täytä tarpeeni nyt, veronmaksajan perusoikeuteni, maksakaa sosiaalitukeni, täyttäkää lottokuponkini, ja olen taas ihmiseksi syntynyt.

Vietänkö yöni putkassa, päiväni kukkakaupassa, joka on täynnä haisevia kasveja, liekö sairaalan osastoilta kadonneita ja karanneita ihmispoloja. Mietin ostanko whiskypullon millaisen, kadulta haluaisin naisen ilmaisen, kiinalaisen huoran. Elämäni on tanssimista päällä hulluuden nuoran. Kuka kertoo mikä on sallittua, tekoni eivät ole hallittuja, usein toimin mielijohteesta hetken, teenkö helvettiin vai taivaaseen retken, kuka ne toisistaan erottelee, jumala siellä vaan pirua näyttelee. Juoskaa kaikki, joutukaa herran sanaa nyt kuuntelemaan, vaan kuka tätä nukketeatteria käyttelee, tuletko sinä siitä osasi omistamaan.
Tule hallitus, täytä tarpeeni nyt, veronmaksajan perusoikeuteni, maksakaa sosiaalitukeni, täyttäkää lottokuponkini, ja olen taas ihmiseksi syntynyt.

Jos mitään en valmiiksi elämässäni saa, kuka minua rangaista haluaa, vai kykenetkö muuhunkin kuin ainaiseen natinaan. Nostetaanko palkkoja, leikataanko tukia, päätöksiä ikuisia, täynnä hallitsematonta vapinaa. Tulkaa ystävät välistä puun ja kuoren, virastojen ikuisten jonojen, teille mitään lupaa en, paljon kerron kuitenkin. Uskokaa median sanaan, jokaiseen tapaan vallitsevaan, tuletko mukaani tämän kerran, voin näyttää teot herrain jotka tulevat hallitsemaan ja kahlitsemaan, mutta vain hetken verran.
Tule hallitus, täytä tarpeeni nyt, veronmaksajan perusoikeuteni, maksakaa sosiaalitukeni, täyttäkää lottokuponkini, ja olen taas ihmiseksi syntynyt. Tänne ikuiseen pohjolan 70-luvun sosiaalipolitiikan mallivaltioon, jossa kukkahattutädit ja muumimammat tanssivat yhdessä, käsikädessä tahtiin satumaatangon. Kekkonen tule jo takaisin; sinua kaipaavat niin terveet kuin rammat, vieraaksemme ja vaivaksemme haluamme diktaattorin.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Flying Dog Wild Dog Barrel-Aged Gonzo

 Juttu on peräisin toisen blogini puolelta. Jos Dr. Thompson olisi kirjoittanut olutarvioin miltä se näyttäisikään?


Oluen speksit:

Mikä: Flying Dog Wild Dog Barrel-Aged Gonzo
Mistä: "Ulkomailta"
Hinta: n.4,99€/0,355l
Lukuja: Alkoholipitoisuus: 9,5%,  katkero: 85ebu. Väristä ei arvoa.
Nippelitietoa: Puoli vuotta viskitynnyrissä kypsytetty versio Gonzo Imperial Porterista Flying Dogin (v. 1990 perustettu) panimolta. FD tunnetaan Gonzomaisista etiketeistään ja tuotteistaan. Etiketit taiteillut Ralph Steadman tutustui panimon perustaja George Stranahaniin tämän naapurin Hunter S. Thompsonin kautta. Thompsonin muistoksi pantu Gonzo Imperial Porter jäi Suomessa Valviran kynsiin, eikä eksynyt Alkoon.

Heinäkuinen viileä ilta alkoi pimetä. Mieleni teki ehdottomasti jotakin tummaa ja vahvaa, kypsän paahteista ja rotevaa. Kongon kahviplantaaseilla työskennelyt naispuoleinen tuttavani Adila tarjoutui auttamaan miehisissä tarpeissani. Tämä entinen paikallistason moukarinheittäjä täytti kyllä toivomani speksit, mutta jäkeenpäin oloni jäi tyhjäksi. Polttelin sikaria parvekkeella ja kirosin onnetonta kuutamoa. Perjantai 13 päivä, mikään ei ole täydellistä. Elämä jatkaa menoaan siinä onnettomassa oravanpyörässä, jota jurossa suomalaisessa myötähäpeä-körttiläis yhdyskunnassa palvotaan. Koulu-Auto-Työ-Avioliitto-Asuntolaina-Lapset-Farmariauto-Stressi-Eläke-Hauta. Kiskot joita en halunnut, mutta jotka jokainen tähän omalaatuisista heimoista koostuvaan valtioon syntyvä saa. Lottovoitto syntyyä.. ja muuta teennäisen piristävää markkinointipuhetta, haluatko muuten ostaa boxerit ja partahöylän myös, pelkät postikulut, ei sitoumuksia? 
Tänään halusin jotain muutakin, kuin hetken iloa afrikasta. Suomalaisena minun kuuluisi tyytyä tähän ja ehkä kuuteen keskiketterään jälkeenpäin. Loput kuusi voi juoda nopealla tahdilla lottoarvontaa seuratessa saunan jälkeen.
Ei.. sieluni huusi jo niin lujaa ääneen Imperial Porteria, että pelästyin jonkun hullun murtautuneen varastokaapilleni, tai sitten olen vain poltellut liian pitkään. Lähestyin pesäpallomaila kädessä olutkomeroani, hiki valui pitkin otsaa kääntäessäni oven kahvaa.. Nopea avaus, kunnarin arvoinen huitaisu ja komeron edessä olleet pääkallo kylkiset Pistonheadit lensivät ilmaan. Ei ketään, mutta mailani osoittaa suoraan FD:n tynnyrissä kypsytettyyn Imperial Porteriin.
Karma on tänään puolellani ja tokenen. Tätä tarvitsin alunalkaen. 9,5% takaavat pientä lämmittävyyttä, 85 ibua potkivat mukavasti takaisin ja humalina toimiva Warrior, Northern Brewer ja Cascade tekevät ilmeestä juuri sopivan petollisen ja yhtäaikaa jopa klassisen.



Korkki suhahtaa lopulta, kädet vapisten kaadan sysimustaa nestettä lasiini. Vaahto jää kauniisti pinnalle ja mokkaisella olemuksellaan se muistuttaa Adilasta, Kongon raskaasta kukkasesta.
Nuuhkaisen varovasti lasiin. Pullo kertoo olevansa vanha tähän leikkiin, bbe oli jo huhtikuussa. Annan vanhukselle viimeisen voitelun. Kiitokseksi saan kahvisen, hennon vaniljaisen ja viskisen vastauksen. Tammea, tummaa hedelmää, suklaata ja jopa häivähdys savua. Todella miellyttävä tuoksu saa mieleni ajautumaan euforiaan ja lähes unohdan maistaa tätä mustanpuhuvaa juomaa.
Maussa tammisuutta, viskiä ja paahteista maltaisuutta pelaa kivi-sakset-paperia makeahkon vaniljaisuuden, hennon kuivatun hedelmäisyyden ja greippisen sitruksen kanssa. Molemmat valitsevat kiven, vanhuus ei tule yksin. Seuraavalla kierroksella päätän tuomariäänellä paahteisuuden voittavan. Suklaa pettyisi, jos en mainitsisi, mutta kaikki eivät enää jaksa leikkiä. Lopussa viskisyys kyllästyy ja leikkaa moottorisahalla itsensä lävitse, hieman sahajauhoja jää kummitelemaan. Katkerahko loppu makeahkolle leikille.
Suuhun jää kuitenkin melko täyteläinen tunnelma. Pehmeähkö, hennon kastikemainen olemus. Alkoholi jää leikkimään kuurunpiiloa, muut ovat jo nukkumassa.
Flying Dog ei petä taaskaan, Gonzon tynnyriversio on juuri sitä mitä kaipasin ja makuuni melko täydellinen tuote, viskisyys tosin lyö keveästi ylitse, tai sitten viereisellä hyllyllä olevista pulloista joku on halunut lähteä leikkiin mukaan, mutta en havaitse Islay vaikutteita, ehkä hourailen. Hyvää ja seuraavaksi sitä Islayta, kuka sen sitten sanoikaan.

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Keväästä kesään

Kevät on julma vuodenaika. Kukat kukkii ja kärpäset heräävät talven jälkeen, hameet lyhenevät ja halut kasvavat. Kesä on taas tulossa ja tässä maassa se on jotain aivan järjetöntä. Ikäänkuin ihmisellä olisi muutama kuukausi aikaa elää grillimakkaran tuoksuista elämää. Halvan kaljan ja koskenkorvan sävyttämiä kuukausia vaipuakseen syksyllä uudestaan apatiaan. Kesällä suomalaisesta kuoriutuu perhonen, syy jonka vuoksi elämme. Laskettelijat ja muut after-ski hörhöt voivat suksia, no tiedätte kyllä..muovimäkeen.

Vittu (voiko tätä sanoa julkisesti). Rehellisesti, en usko tuon syksyllä alkavan kaamoksen tekevän kellekkään hyvää, ehkä siinä suurin syy suomalaiseen mielenmaisemaan ja känni-idiotismiin. Kesä.. On oikeasti myyttinen sana, ehkäpä myyvin slogan ja todellinen ffffeeelggood inc. Jos tässä kapitalistisessa maailmassa voisi omistaa jotain, omistaisin kesän ja jakaisin sitä kanssaihmisille ympärivuoden.  Todellisuudessa kesän omistaisi pankki, en ole vieläkään voittanut lotossa, joten kasvottomille porhoille sekin menisi. Todellisessa elämässä kaltaiseni oikeudenmukainen humaani ihminen ei  selviäisi, this is still bat country.

Kesä tulee silti, vääjämättä. Sen tuoksu on ilmassa, tuulessa ja ihmisten kasvoilla. Odottava tunnelma on harras, muttei käsinkosketeltava. Sitähän se ei tässä maassa voi yksinkertaisesti olla.
Koskeminen toiseen ihmiseen hyökkää niin vahvasti epämukavuusalueelle, että tilanteen on pakko olla eroottisesti latautunut, tai muuten päihtyneenä. Matkasin vastikään bussilla naapurikaupunkiin. Linja-autossa näkee suomalaisen sielunmaiseman. Penkit ovat pareittain, silti jokaisessa "parissa" istuu yksi ihminen kautta bussin. Auta armias ruuhka-aikana jos viereesi istuu vieras (no on ihan mahdollista että ko. vieras käy jumankauta ennemmin seisomaan, kun istuu tyhjälle paikalle).  Suomalaiset bussit olisi pitänyt rakentaa neljään erilliseen yksittäiseen penkkiriviin, tämä pätee toki jokaiseen kulkuneuvoon taxista huvipuiston vuoristorataan. Harvaan asutussa maassa on varaa kunnioittaa yksityisyyttä liiallisuuksiin asti, kesällä suomalainenkin hieman vapautuu kuorestaan.
 Se on kuin kaikki muutkin "turhat" juhlat: Tekosyy heittää vapaalle. Ennen julmaa talvea ja sitä ennen loppusyksyä, hetkeä kun räntää sataa vaakasuorassa pimeässä.  Olosuhdetta ja kidutuskeinoa, josta inkvisition jäsenet pystyivät vain onanoimaan.

 Aurinko on todella kiintoisa tekijä ja ehkäpä suurimpia vaikuttajia suomalaisessa kulttuurissa.
 Kesä on jopa itselleni sellainen henkireikä, että jos saisin sen toisen toiveen, voisin toivoa ettei kesällä tarvitsisi muurahaisten tehdä töitä, antakoot työt opiskeleville kesätyöläisille ja työttömille. Muille täydellä palkalla; nauttikkaamme kesästä. Kävelkää ruoholla paljain jaloin auringon hyväillessä ihoa, sauna lämpiää, kohta uimaan. Illalla muutama olut ja parit viskihuikat, maailman parantamista nuotiolla, kitara soi yöttömään yöhön. Naiset ovat kauniita ja asfaltti polttaa, jäätelö sulaa pitkin tötteröä, jopa maan rumin kaupunki vaikuttaa viehättävältä, ainakin parin bongin puhalluksen jälkeen. Maailma hymyilee, rommi virtaa ja kuunellaan vaan sitä aknestikin suomirokkia. Kesä..

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Pätkiä elämästä, eli sekalaisia päiväkirjoja sekaisin kirjoitettuna

Istun yömyöhään olohuoneen nahkasohvalla. Pääni hukkuu omituisiin ajatuksiin, nostalgisia muistoja kumpuaa mielestäni, kuin sieniä sateella. En tiedä miksi, mutta jotakin shamanistista tapahtuu mieleni syövereissä kun istun aloillani yöllä. Kello raksuttaa kohti kolmea, Suomi nukkuu, mutta Radio Suomen Yöradio pamauttaa tajuntani nostalgisiin sfääreihin. En ole enään nahkasohvallani, vaan elän mielessäni vaiheita lapsuudestani. Mikä helvetti saa minut tähän?

Jotenkin Yöradiosta paukkuu tajuntaan niin vahvoja viboja. Hetkiä lapsuudestani. Istun taas kuusivuotiaan silmin Scanian nupissa, lämmitin huutaa pimeässä, ulkona on kylmä lokakuinen aamuyö. Radio on päällä, yöradio.. Matka vie taas pitkin itärajaa; Lappee-Joutseno-Imatra-Parikkala, appelsiinimehua ja kinder yllätysmuna.

Pam Olen vähän vanhempana matkalla kotkan satamaan yöllä, radio huutaa ja pikkuveli nukkuu. Valvottuja öitä, tuhansia töitä mieleen syöpyneenä kuin ruoste halpaan peltiin. Matkaan taas joitakin vuosia eteenpäin: Äijä palaa yöllä kuppilasta, herään. Avaan tv:n, vain textitv näkyy, siellä soi tietysti yöradio, uutiset vilkkuvat eteenpäin mustaa taustaa pitkin etanan vauhdilla. Käymme parvekkeella. Ukko polttaa savukkeen, itse koitan tähytä Hale-Boppin komeettaa, en näe sitä. On kylmä, palelen. Isäukko alkaa kertoa elämästään ja asioita omastakin lapsuudestani, asioita joita en muista.
Tajuntani karkaa lähemmäs nykyhetkeä.
On kesä, makaan Iitissä sängyn pohjalla, kuuma kesäyö hiertää mieltä. Uni ei tule vaikka käsken. Tv auki, fffuuu, vain textitv:ltä jotakin, uutisia, uutisia. Musta tausta vaihtunut turkoosiin, ilme on moderni, mutta Yöradio ei, Pekka Sauri vastailee kaiken maailman hullujen puheluihin, Radio Ga-Ga soi. Asuin kuution muotoisessa maailmassani. Nuori mies, kahlittuna koppiin alkaa muodostamaan bizaaria maailmankuvaansa, vaikka kuuluisi tulla ja mennä, nähdä ja kokea. Toimin päinvastoin, ryyppään yksin ja ahdistuneena, on kuuma, todella kuuma. Tajuton vapaus yhdistettynä siihen, ettei mihinkään pääse tekee hallaa psyykelle&soomalle.
Pam! Pamautan itseni takaisin uteliaan neljävuotiaan tasolle. Istun äitini kanssa vanhassa Talbotissa, radio soi, äijä on firman pikkujouluissa ja myöhässä. Äitini pinna kiristyy. Kadam. Elän yhtäkkiä omituisia hetkiä lapsuudestani, elämää filminauhana pikakelauksella.

Nipistän itseäni, auts sattuu perkele. Huomaan että olenkin elossa. Tunti nykyisyyttä on kadonnut elämästäni kieppuen menneyisyyteen. Mitä vittua tapahtui? Näinkö unta, olenko humalassa? En. Myöskin taikasienet, yrttitohtorin lääkkeet, sekä sekalainen läjä muita psykedeelisiä aineita on ottamatta.
8 vuotias Anejo laaturommi kiehtoo mieltä ja kaadan lasillisen. Kelaan äskeistä trippiä. Hämmentävä vaikutus kombinaatiolla yö+yöradio+mielentila = transsi. Wanhaa musiikkia soi, Junnu Vainion - Vain sorsa lentää pohjoiseen. Kello lyö neljä, äänimerkki ja uutiset, sekä sää.
Mitä helvettiä tapahtuu, meinaan upota taas pääni sisään ilman pelastusliiviä. Räpiköin, mutta ”Äidin pikkupoika” kappale upottaa minut pohjaan, betoni jalustan kera. Kuvia, loputtomasti kuvia. Miten 4v pikkupojasta tulee idealistinen teini, mustavalkoisine maailmankuvineen, vain romuttaakseen myöhemmin käsityksensä koko globaalista elämänmenosta. Itsetutkiskelua, loputtomasti kesiä; omituisia tapahtumia tulvii mielestäni kuin Saimaan kanavasta vettä kaatosateella. Kyläilen mamman luona tuusulassa, katson Turtlesia ja näen myyttisen lintsin junan ikkunasta. Olen seuraavaksi saunomassa mökillä, sitten saunon enoni kanssa jossakin, en tiedä missä. Pikkuveli heittää kylmää vettä päälleni isäukon saunassa.

Havahdun, ”22.45, on juna mennyt..” Kirkaa.. Ajaudun takaisin muisteloihin. Kesäyö mammalla. Rautatieaseman kuulutukset kaikuvat kesäyössä kuuluen makuuhuoneeseen saakka. Luen Aku Ankkaa ja pamahdan kaupungille syömään jäätelöä äitini kanssa. Käyn Tykkimäessä ja olenkin jo ajamassa Espanjan urheiluvaunu Ibizalla kotiin, radio huutaa. Poikkean ja pyörin maastopuvussa metsässä, mitä vittua.
Käyn savukkeella, sikari palaa. Maaliskuinen yö, lauhaa pitkästä aikaa. Autojen loppumaton virta juoksee VT 6:lla. Taivaalta tulee räntää, Popeda soi. Kello lyö puoli viittä. Tajuntani palaa, mutta mieli halajaa kauas pois. Tällä pallolla on vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. Olen jotenkin juuttunut kiskoille, joita en halua. Kiskoille, jotka jokainen saa syntyessään tähän harmaaseen ja apaattiseen maahan. Olen muuttunut mies, En tunne enään sitä 18v idealistia. Se juna ajoi ohitseni, mutta kiskot jäivät. Ne eivät lähde, eivätkä katoa. Ne vievät kohti sitä lohdutonta, viimeistä päämäärää, todellista suomalaista pyhää kolminaisuutta: Koulu-Työ-Perhe-Eläke-Hauta. Haluanko sitä? Pääkoppa ei ehdi edes haukata ajatusta, kun sydän oksentaa paskaa: En vitussa.

Rekat ajavat motarilla, ambulanssi matkaa ilman vilkkuja ohitseni; vielä ei ole vuoroni. Imen viimeiset henkoset. Tässä lähiössä ja tässä näkymässä on jotakin lohduttoman suomalaista. Menen sisään ja vedän perässäni oven kiinni tuolta näyltä. Tuuli ulvoo repaleisissa parvekkeen oven tiivisteissä. Juon lasin tyhjäksi. Rommi lämmittää mieltä, joka huutaa ja anelee vapautusta kahleistaan ja tästä alasajetun hyvinvointivaltion oravanpyörästä, jossa ei ole mitään päämäärää, silti jokaisen ”on” edettävä elämässään. Bullshit.
Katson pimeään keittiöön. Seinällä oleva juliste, jossa palmut huojuvat ja aurinko laskee loppumattoman meren taakse, lepattaa iloisesti. Viimeinen sinivalkoinen kyynel valuu poskeani pitkin alas. Ääni päässäni sanoo tuonne, tai sitten huudan itse kilpaa äänen kanssa, sillä kuulen kaiun tyhjässä keittiössäni. Yö on lämmin, ensimmäinen lauha yö aikoihin. Talvi on ollut pitkä ja kylmä. Silti mieleni roihuaa, katselen karttaa toiveikkaana, pois, pois, pois. Radio suomi soi, Menolippu lähtee pyörimään, tässä on jotakin elämää isompaa, Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.
Sänky kutsuu, kello viiden uutisten siivittämänä, aika on juossut tänä yönä kovempaa kuin koskaan. Valo sammuu, mutta mieli palaa kirkkaana kuin Caribian aurinko. Hymyilen, ensimmäistä kertaa aikoihin selvinpäin. Lapsuus ja nykyisyys lyövät kättä, lapsuuden Indiana Jones henki puhaltaa ajatuksissa, realiteetit puskevat päälle; jospa sittenkin kuvittelen? Pyyhin negatiivisen ajatuksen mielestäni. Suljen silmäni, mutta lapsuus&tämä hetki tanssivat Disneymäisittäin auringonlaskuun, kunnes katoavat silmistäni kokonaan. Tässä nukkuu onnellinen ihminen.