Just for joy and sake..

Lause: Maailmassa on paljon pieniä nautintoja, olisi kuiva aloitus. 

Sellainen jossa mummo on pyyhkinyt kissalla pöytää. Siitä saisi heti kiintoisamman, kun asian kuvaisi niin, että laittomat nautinnot, hulluus ja virneeni pimeässä huoneessa yksinäni tuottavat orgastista mielihyvää.

Silleen, kuten jos pääministeri pyyhkisi nallella leipäjonoa, jossa jokainen on nostanut porvarihallitusnappulan Slave Coastilla jääden jumiin päättymättömän heittovuoron ajaksi. Ainakin kunnes taivaassa perseet tervataan?

                                       Joo heti parempi aloitus.

Oikeesti piti kirjoittaa vaan siitä tunteesta jota koen juuri tällä hetkellä. Suunnatonta mielihyvää niinkin pienestä asiasta, kuin hetkestä.

Sellaisesta hetkestä jota en ole suorittanut pitkään, pitkään aikaan. Voin purkaa tämän osiin. Otetataan: Yö ilman Olli Lindholmia. Lisätään siihen erinomainen olut, joka on siinä määrin tukeva ja alkoholisoiva että se nostaa pisteitään kohti seitinohutta virnettä. Maustetaan koko hetki ylhäisellä yksinäisyydellä, täydellisellä hiljaisuudella ja twistataan sitä tykillä soittolistalla. Ei millään hintelällä it-patterilla, vaan sellaisella joka jauhaa kevyestä raskaammankin ratsuväen suoraan makkaratehtaalle. Tällaisina hetkinä on liki maagista jos saa käteensä soittimen, tai siveltimen. Tai minun tapauksessani koko väripaletin vahaliiduilla varustetulla sinfoniaorkesterilla. Nimittäin kirjoituskoneen. Tunnen sormiani syyhyttävän. Jokainen napin painallus kuulostaa korvissani täydelliseltä soinnulta, täydelliseltä siveltimen vedolta. Hiljakseen tämä taulu alkaa muotoutua maailmassa, jossa taiteilijalla on täydellinen vapaus luoda. Tärkeintä on ote, virne, väri ja tarina. Varasta parhailta, mutta maalaa omat surrealistisen ekspressionistiset teoksesi. Kuuntele, mutta sävellä omat sinfoniasi sellaisilla maailmoilla, joita jälkipolvi ihmettelee vielä pitkään sinun virnistäessäsi jostakin pilven reunasta "Hihih, eivät per..le tajunneet vieläkään, ettei mitään tajuttavaa ole".

Tärkeintä on aitous, vaikka väriliiduilla, jos se on osa sinua. Se on osa minua. 

Ajatus katkeilee, olut vähenee ja havaitsen saaneeni ystävän viereeni. Hän katselee minua suurilla silmillään muistuttaen, että poikienkin pitäisi mennä nukkumaan. Ei miulla oikeastaan mitään asiaa ollut, kunhan kirjoitin kirjoittamisen ilosta.

    

Paint it Cynical

Jos osaisin maalata taulun nykyisyydestä, tulevaisuudesta ja tästä lohduttomasta edessä olevassa olevasta dystopiasta laittaisin siihen:
Leipää ja sirkushuveja rotkon pohjalla nauttivia lampaita virtuaalilasit päässä. Oikeasti lampaat ovat pelkkää liukuhihnakamaa. Valmiina teuraalle, mutta silti pelkkää ongelmajätettä.
Raiskattu luonto, sulaneet navat, sukupuutto, nälänhätä, kulkutaudit.. Ehkä ruttonaamareita, kaasunaamareita ja kreikkalaisia naamareita seassa. Kenties koko systeemi perustuu aivopesulle, jossa lampaat pakkosyötetään aivopestyyn tilaan, jossa muutamille irtoaa paikka, ratas, numero joko energiantuotannossa, ruuantuotannossa, tai naamareita jakavissa viihdeteollisuudessa ja lääketeollisuudessa.
 Koirat on laitettu vahtimaan lampaita ja nuolemaan rotkon laella päivystävien porsaiden perseitä. Porsaat, jotka olivat varanneet parhaat maat, muuttaneet ne rahalla, vallalla omiksi sikoläteikseen. Korkeita aitoja, valvontakameroita, elitismin eksentrisyyttä, etuoikeuksia. Se luokka joka loi lait, se joka päättää sirkuksen ohjelmasta. Uskosta, toivottomuudesta ja lohduttomuudesta. Oligarkia, tyrannia, verenjano. Viimeinen lunastus, pelikoneen tyhjennys ja orgiat ennen viimeistä aamua.
Kukaan ei halua nähdä todellisuutta, se on liian murskaava, kauhea ja toivoton. Sellainen, joka on todellisuutta paikoin synkimmissä kehitysmaissa. Pelkkää diippiä Orwellia. Synkkiä värejä, korutonta lohduttomuutta. Sellaista, että jokainen tätä taulua katsova oksentaa ajatuksesta, tipahtaa polvilleen itkemään..
Sellainen joka valaisee.
Jonakin päivänä, jossakin lähellä, kun löydät itsesi pohjalta, sinä voit olla se, joka pyyhkii valheen harson kasvoiltaan. Ja tajuaa hetken olevan käsillä nyt. Elämän onnellisin ja katkerin hetki yhtä aikaa. Siihen joko murskautuu, tai ponnistaa taistelemaan hiekanjyvänä rattaissa. Silloin vain rattaita vituttaa.

Film-Noir ja vuosi Lahtea

Syysyö heittelee varjoja seiniin tavalla, joka saa minut kaipaamaan vain norsunluista holkkia ja Marlboron Southern Cuttia luodakseni vähän lisää Film-Noir henkeä tähän hetkeen. Ainakin pennitön kirjailija sillä jo on. 

Tuulen kulkiessa kaislikossa ja hitaasti kellastuvissa lehdissä havaitsen yhden etapin saapuvan, kuin viskitippa lasiini. Se ei pyytele, ei kysele, vaan tulee koputtamatta, kun kaivataan. Vuosi Lahtea takana kertoo kalenteri. Vielä en kuitenkaan ole ostanut Pelicansin kausaria, tai käynyt FC-Lahden matsissa, mutta en myöskään kussut Lahen NMKY:n haudalle. Joku raja sentään kaikella ja kaikessa, pissiä ehtii myöhemminkin. 

Tunnelma on ristiriitainen ja haastavasti kuvailtava, kiitos vaan urheilutoimittaja kysymyksestä. Tietysti tämä on rakasta Tuuraa lainatakseni: ”Oikea ilon ja onnen päivä”. Silti havaitsen taivaanrannassa pilviä, tai oikeastaan sellaisia pilviä, joiden olemassaoloon en ehkä koskaan uskonut. Siksi se niin outoa onkin.  En tiedä johtuuko tämä vanhenemisesta, vai mistä? Kutsun niitä ehkäpä sosiaalisiksi paineiksi? Pakko suorittaa, pakko suorittaa, pakko olla hyvä ihminen, joka suorittaa. "Gotta be somebody". Oravanpyörä kalistelee kaltereillaan ja en tiedä haluanko sitä vai en. Tavallaan koen nykyisen polun johtavan hitaasti kohti vääjäämätöntä ja minun seisovan kuin jääkäri ensimmäisessä maailmansodassa. Syvällä oman elämänsä juoksuhaudassa valmiina tekemään, kun pilliin vihelletään.

”Mutta lapseni.. Sinähän et koskaan tee sillä tavalla mitään”

Niin. Siinäpä se ristiriita piileekin. Päätösten, vastuun, ns. tavallisen elämän välttely. Yhtäkkiä ilmestyt eteeni; Häät, asuntolaina, työ yhdeksästä viiteen, farmariauto ja muuta mukavaa. Viimeisiä hetkiä juosta karkuun, etääntyä ja jatkaa helppoa elämää. Ollakko kuin Kiven seitsemän veljestä ja karata metsään vastuuta, vai ottaako se vastaan? Silti köyhän kirjailijan ajoittainen persaukisuus ahdistaa, se tuntuu jo jääkaapissa asti. Ravintolaan en uskalla, mutta Alkon ohitse käveleminen on päivä päivältä helpompaa.

Kuitenkaan.. Ennen sinua en tiennyt että tällaista on olemassakaan. Nyt en tiedä mitä haluan ja elän odotusten limbossa. Se on piinaavaa ja silti lohdullista.

Vuosi. Se on lyhyt aika, etenkin nykyään. Silti onnellinen, niin oikea ja toivottavasti tämä kaikki on vasta alkusoittoa tulevasta. Ja silti on ne oman elämän möröt niskassa. Voi meitä joita valinnanvapaus kahlitsee. 

-----

Hitaasti aamuauringon noustessa, varjojen hälvetessä ja lehdenjakajien epätahdissa en ole saanut mitään järkevää aikaan. Paitsi katsottua jälleen Kaurismäen Saimaa-Ilmiön. Se on mahtava kappale kadonnutta maailmaa ja huonoja vitsejä. Aikalaiskuvaa ja hitusen kotimaista kesäillan romantiikkaa rappiolla. Kaunista. 

Tukholman vaaligladiaattorit ja muut kadotetut

Kevät yönä satoi räntää. Kuten niin usein ennenkin, se täytti maan likaisella valkoisuudellaan ja kostealla otteellaan. Kuin merkiten reviiriään ja pitäen yllä otettaan juuri ennen kirottuja vaaleja.

Vaaleja, joissa vanha valkoinen valta haluaisi pitää yllä reviiriään ja mielellään merkitä sitä entistä laajemmaksi silmissä vilkkuen hedelmäpelin tuplauskierros, jossa joko voittaa tai häviää kaiken. Samoissa vaaleissa jokainen uusi hyveellinen, neitseellinen kasvo hehkuttaa muutostaan vain vajotakseen merkityksettömään apatiaan tai päätyen johonkin omakohtaiseen vedätykseen samat hedelmäpelit vilkkuen. Joskus joku voittaa, useimmiten ei. Voi voittajia. He ovat uusia Juhia, Timoja, Petejä, Jusseja, Sauleja, Paavoja ja muita. Istun neljän seinän sisällä katsellen loputonta lupausten tulvaa ja generoin vaalilauseita päässäni: Valitse näistä yksi: Yhdessä, Me, Yhteiskunta, Yhteisöllisempää, Suomi, Kunnalispolitikka, Parempaa, Työtä, jne. Lisää edelliseen: Tarvitsee, kaipaa, teemme, lisää, elinvoimaisempi, jne. Ja päälle: Sinulle, meille, nuorille, jokaiselle, Suomeen, jne. Näin jokaisen vaalilause on arvottu, tack. Mietin vain pääsenkö vanhoilla henkkareillani kokeilemaan systeemin toimivuutta?

Sama vanha maailma juoksee kuitenkin loputonta oravanpyöräänsä. Luen uutisia. Uutisia, jotka voisivat olla edellisen lamasuomen keskeltä. ”Gladiaattorit tekevät paluun”. Ystäväni Puolassa sovitteli jo kypärää päähänsä ja verkkoa käsiinsä, kunnes kerroin asioiden oikean laidan. Heikki Paasonen on uusi Turboviikinki, mutta kuvaisiko Axl Smith kaiken? Ja missä v..ssa Bull Mentula olisi?

Mietin saisiko lähikaupasta tämän jälkeen Aurinko Jaffaa naminamin kaverina?

Kuuleman (Taloussanomat) mukaan sukupolveni tulee putoamaan tästä kärrystä. Luulin sen pudonneen jo vuosia sitten. Osa tulee aina menestymään ja osa putoamaan, mutta epäsuhta on ollut pahemmin ylösalaisin, kuin erään huvipuiston talo vuodesta 1986. Silti näiltä hukatuilta sukupolvilta on peräisin paras kirjallisuus, tai ainakin samastuttavin. Kenties tässä syy?

Mieleen palaa eräs keskustelu eräältä samanmoiselta räntäsateiselta kevätyöltä. ”Pelkään, että yhtenä päivänä kyllästyt, pakkaat repun ja katoat”.

Niin..

Viime aikoina uneni ovat keskittyneet matkustamiseen ja siihen päihdyttävään vapauden tunteeseen.

En tiedä miksi. Miksi en halua ottaa vastuuta, integroitua yhteiskuntaan johon en luota ja josta en pidä, koska sekään ei välitä. Uusvanhat frendini pitivät minua maanpetturina, joka pitäisi vähintään viedä saunan taakse, koska en haaveilut kartanoista, suurperheestä, isänmaasta, viidenkymmenen kiväärin aseholvista, bunkkereista, en luota poliisiin, enkä puolustusvoimiin.

Miksi? Koenko asian vain niin, että en luota sellaisiin tahoihin joiden taustalla on jotakin hämärää, ihmisiä joihin en luota? Päädyn ikuiseen kysymykseen Roomasta: Quis Qustodes Ipsos Qustodes? ”Kuka vahtii vartioita?”

Jos asia ei ole avointa ja julkisesti arvioitavaa en luota. Eli siis niinkuin oikeastaan mihinkään.

Miksi? Kaikki korporaatiot koostuvat ihmisistä ja mitä korkeamalle kaukaisimman rannan norsunluutornia kiipeää sitä enemmän narsismia, elitismiä, korruptiota, ahneutta, häikäilemättömyyttä, perseen nuolentaa ja selkään taputuksia näen. Vallitsevasta realismista etääntyneitä ihmismielen raunioita, tai ihmisruumiin upeimpia monumentteja näkökulmasta riippuen.

Meanwhile luen Kerouacini, Huxleyni, Thompsonit ja Hemingwayt, sun muut Fitzgeraldit ja kumppanit mielelläni. Koska.. Yhteiskunta, integraatio, paikattomuus, itsensä etsiminen, kritiikki, maailman tarkastelu, moderni-irtolaisuus tanssii klassikoissa vahvana.

Samalla media, pelon valtakunnan luominen, ylhäältä käsketyt vivahteet uutisissa tuoksuvat nenässäni mädiltä jo ennen puusta putoamistaan. Eilen joku törmäsi muutamaan Stokiksessa. Jestas, kyllä nyt pitää Kiihtelysvaarassa pelätä. Lyödäänkö uusi tietojenkalastelulaki tämän varjolla läpi? Lisää rautaa rajalle? Koska pitää pelätä? Pitääkö viedä koirat väestönsuojaan, koska Sudanissakin soditaan? Hyökkääkö koko islamilainen maailmankaikkeus suurmoskeijasta ylleni juuri nyt? Jag tycker inte om media och hyckleri.

Tiedän, vain että lintuja katsoessani koen haikeutta. He joilla on tarpeeksi kaikkea ja näennäinen mahdollisuus mennä mihin tuuli kuljettaa vailla huolen häivää.

Kevättalven väsymystä

Maaliskuu hyökyi taas kiireisenä ylitseni. Tajuten sen muuttuvan hitaasti kohti huhtikuuta. Kiire, kiire, painaa, painaa, kirjoittaa, lukee, raportoi..

Viimeisiä puristuksia ennen niin kutsuttua kesää. Vieläkään tietämättä mitä sen kanssa teen.

Otan huikan olutta ja mietin.. Ei en oikeasti haluaisi ajatella mitään. Sellainen täydellinen punaisen ”Reboot” napin painaminen tuntuisi hyvältä. Harmikseni tajuan, että alkava kevättalvi ei ole tuonut mukanaan tuttua tunnetta: Kaukokaipuuta ja elämän filosofoinnin tarvetta. Ei pitkiä sessioita vesipiipun kera, Sonin soidessa taustalla. Huikka rommia sieltä, olut tuolta. Jumittelua ja välähdyksiä ilman kiirettä.

Väsymys on täällä. En jaksaisi kiinnostua ja pahoittaa mieltäni mistään, vaikka aihetta olisikin. Kymmenen vuoden laman jäljiltä mielensä pahoittaminen, halpa tv-viihde, ääriainekset.. Koko ilmasto on muuttunut kylmemmäksi ja vihamielisemmäksi, vaikka sen pitäisi kaiken järjen mukaan olla kovaa vauhtia lämpenemässä. Valtiovalta.. En jaksa ees aloittaa.. Mitä jää jäljelle, kun ihmisiltä otetaan kaikki pois? No se halpa tv-viihde, aivottomuus, toivottumuus. Lohduton tulevaisuus ikuisena luuserina, köyhänä, hylkiönä. Kakkosluokan kansalainen ja valmista kauraa orjatyöluokkaan. Oikeastaan valtion tulisi kustantaa leikkaus ja kohennuspäissään ilmaista luotia ja köyttä kaikille kelkasta pudonneille. Ihan vaan koska ihmisyydestä on tullut pelkkä kustannustekijä.

Huuh..

Mihin tää pallo oikeasti menee?

Periaatteessa. Voitaisiin sanoa tulevaisuuden syntyvän aina tuskasta. Jos olemme viisaita tuosta tuskasta kypsyisi aina parempi maailma. Meidän tulisikin oppia, ettei meillä yksinkertaisesti ole varaa toistaa menneisyyden virheitä.

Diippii shittii, eli maaliskuu.. U did it. 

Onneksi sentään soundi pysyy vakiona ja tippa rommia lämmittää edes vähän väsynyttä mieltä.

Oon silti edelleen sitä mieltä että pitkä lämmin loma ja nollaus.. God that I miss them.

In da year 2016

Vuoden viimeisenä päivän on kuulemma trendikästä, hip ja cool muistella mennyttä vuotta.
Monelle artistille, staralle ja muulle tutulle jutulle se oli valitettavasti viimeinen. Monelle ystävälleni, tutulleni ja läheiselleni se oli hankala. Vuosi 2016 oli ikävä myös talouspoliittisesti, geopoliittisesti, tai ihan vaan poliittisesti korrektisti poliittisesti perseestä. U know what.. Sama syöksykierre jatkuu ensi vuonna. Rikkaat cashaa ulos, köyhät ja kipeät kuihtuu ja talous matelee. Talous matelee, koska kauppa ei vedä. Kauppa ei vedä, koska kuluttajilla ei ole rahaa, koska kun kauppa ei vedä oyosakasab potkii sinut tehottomana nuolemaan valtion suolakivestä Sipilän, Orpon ja Soinin (&co.) kyyneleitä. Oravanpyörä jauhaa siis samaa lauluaan.
Silti vuosi 2016 oli, nämä asiat unohtaen, omasta itsekkäästä näkökulmastani katsellen mahtava.

Miksi?
Muistan sen oudon fiiliksen mennä uutena vuotena seistessämme eräässä harmaassa kaupungissa ratapenkan päällä (nurmikolla). Juotiin skumppaa, raketit ampuivat päin ja taustalla soi vaan: "Anna tuulen puhdistaa..". Vuosi 2015 oli ollut melkoista vuoristorataa. Tavallaan upeaa, mutta myös raastavaa aikaa.
Kaikki päätti sattumakaupalla muuttua heti tammikuun pakkasten purtua.  Pieniä kipinöitä, paljon puhaltelua. Nyt kun katson kaikkea muutosta vuodessa voisi pyöritellä päätäni, jollen olisi tyytyväinen ja onnellinen. Total eclipse of life.

Joulukuinen yö.. Taivaalta sataa hennosti lunta pimeyksien keskeltä katulamppujen valaisemaan maahan.

Katselen yölampun valossa sinua nukkumassa lämpimässä käpertyneenä. Valutan kättäni peittosi alle ja kaappaan sinut viereeni tuntien onnellisuutta tästä pienestä, lyhyestä hetkestä. Mietin kuinka monesti olenkaan kasannut elämäni alusta pala palalta päästäkseni taas tähän pisteeseen.
Muistelen kulunutta vuotta. Hymyilyttää. Niin monta muutosta, niin paljon iloa ja rakkautta.

En osaa selittää miksi tunnen näin. Se vain on. Levollinen, hyvä olla. Yksikään parisuhteeni ei ole koskaan tarjonnut alkuhuuman jälkeen mitään tällaista. 

En voi tietää mihin elämä meitä heittelee, mutta sen tiedän että tulevaisuutta.. Tulevaisuutta ei kannata pelätä, koska pelossa ei kannata eikä pidä elää. ”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. ” Silti meillä on vain tämä hetki, yhteinen elämämme retki. Ja minä, minä valitsen sinut siihen mukaan. Siksi, että olet upeaa matkaseuraa, sellainen jolle haluan avata oven ja läpsäistä takamukselle heti perään. Siksi, että huonoinakin hetkinä pidän sinusta, siksi, että minä uskon sinuun, minuun, meihin. Siksi, että rakastan sinua. Niin teen nytkin, lumen sataessa pieninä hiutaleina kadulle, suutelen sinua ja kierähdän hymyillen omalle paikalleni. Ehkä jouluöissä tosiaan on taikaa?

Hyvää, parempaa ja muutosten täytteistä vuotta 2017 just siulle.

Kaamos ja minä

Marraskuu... Ei kasvanut mandoliinipuuta torille, vaik markkinapäivä olikin.

Tänään oli pakkasta ja iltapäivällä koulusta ulos päästyäni katsoin, kuinka maasto oli yhtäkkiä täynnä kokkelia. Sniffasin ja havaitsin ainoastaan nenäni paleltuvan, joten ethän sinä kokeile sitä, ethän?
Ei vaan.. Loppusyksy on taas koittanut. Vuoden masentavin vuodenaika, jolloin räntää sataa ja Kouvola voisi olla kauneimmillaan, jollei Pohjois-Karjalaa olisi keksitty.

Tässä kuussa teemoina ja päälimmäisinä asioina ovat:

1. Kaukokaipuu ja matkakuume. Joka vuosi.. Syksy ja kevät, muutosten vuodenajat saavat vanhan suolan ja vapaudenkaipuun nostamaan suloisen janoittavaa päätään rännästä. Tekisi mieli nauttia vapaudesta ja lähteä lämpimään nauttimaan valosta, auringosta ja karkuun Suomen masentavasta poliittisesta ilmastosta, jossa pääasia on vain SSS:n, illuminatin ja molempien verotiedoissa julkaistun isorikkaan lompakko. Meanwhile irtisanotaan kaikki->ei varaa kuluttaa->ei rahaa verokassaan ja yritysten maailmanpankkiin->oravanpyörä keeps spinning. Ikuisuusaihe ansaitsisi joskus oman postauksensa?
2. Väsymys. Olen ollut toista viikkoa kenties väsyneempi, kuin vuosiin. Tiiä mistä tämä sitten johtuu? Pari viime syksyä on mennyt kenties varpaillaan, tai muissa murheissa, joten ei ole ehtinyt ns. keskittyä myös itseeni? #Kaamos
3. Edelliseen liittyvät epäilyt koulutusalan suhteen. Väsymys ja jatkuva ”Oot paska matikassa-> jatkuvaa laskemista ja jatkuvasti aivan pihalla”. En tajua miten päädyn aina inssipuolelle ja koen saman fiiliksen, mutta minkäs teet.. Ikuista itsensä ja työn etsimistä? Vai onko työ aina shittiä kuitenkin, joten paras saada siitä mahdollisimman paljon irti?
4. Samalla koen ajoittaista tympääntymistä tämän maan olutskeneen, jota haluaisin yhtä aikaa kiusata ja toisaalta verkostoitua. Tätä kaupallisuus vs idealismi, tai pienet piirit vs miellyttämishalu?  
5. Silti pimeyden keskellä kauniit kasvot ja terävä pää auttavat jaksamaan tässä kaamoksen räntäisessä sylissä. On meinaan oikeesti jännää elää parisuhteessa tällä tavalla. Se tuntuu lämpimältä ja saa alati itseni hymyilemään.
   
   
   No... kohta on onneksi kevät. Jälleen.