Vuoroveden huuhtomat nyrkkeilysankarit

Elämän loputtomalla vuoristoradalla sattuu ja tapahtuu. Tuskin olin edellistä postaustani saannut sen hetkisessä tunnemylläkässä naputettua vanhalla matkamallin kirjoituskoneellani tänne virtuaalitodellisuuden loputtomille blogikentille, kun kaikki muuttui.
Se jää ainakin toistaiseksi hetkeksi, joka tuntuu lähinnä sumulta, mutta jonka muistan kirkkaasti. Hetken jolloin kala sai vuorovetensä takaisin. Sen viestin, sen aloituksen, kummastuksen, sisältä kumpuavan vaivaantuneen ja pahinta pelkäävän olotilan. Kuin ottelisi Tysonia vastaan ilman korvasuojia säkkihanskoilla ja minun taidoillani. Pelko löyhkäsi eteerisesti ilmassa saaden lähes voimaan pahoin jo ennen matsia. Se mitä tapahtui olikin jotain aivan muuta. Hämmennyin aluksi, en tajunnut, jouduin varmistamaan oliko Mike kuitenkin jäänyt saapumatta kehään, kunnes tajusin mitä on tapahtumassa, liikutuin, tipuin tuolilta ja itkin. Se koski syvältä, mutta hiljakseen tuskan synkeä viitta valui pois hartioiltani, apina katosi selästä ja tunsin raivokasta onnellisuutta. Aivoni pumppasi suoniani täyteen kaikkia niitä hormoneja, jotka tuottavat euforiaa ja hyvänolontunnetta.
Jälkikäteen olen viime viikot miettinyt mitä tapahtui, miksi tapahtui ja pahimpana että se tapahtuisi taas, mutta pelossa ei voi elää, en halua, tai aio elää. Hymyilen salaa, onneksi kukaan ei näe sitä, luulisivat hulluksi tässä tyhjässä, äänettömässä huoneessa näin ilmehtivää itseäni. En tajua kaikkea itsekkään, osan pystyn lukemaan ja sovittamaan palasia yhteen, mutta Rosettan kivi puuttuu. En tiedä haluanko sitä löytääkään? Elämä on kenties jännempää, haastavampaa ilman täydellistä avainta kaikkeen.
Mietin myös lähihistoriaa. Miten kaikki oikein päätyi hetkessä ympäri. Sattumaa, vai kohtaloa?
En tiedä. Puhuin vastikään erään vanhan tuttuni kanssa kohtalosta ja siitä miksi minun on vaikea sulattaa käsitettä siitä. Se on varsin yksinkertaista kaikessa monimutkaisuudessaan. En halua, että kaikki mitä teen olisi ennalta säädelty. Se on ristiriidassa yksilön vapauden ja sen tuoman mahdollisuuden tehdä valintoja kanssa. En yksinkertaisesti halua uskoa siihen, koska se aiheuttaisi kapinan vankilassa josta on mahdoton paeta ja kapinointi vain itsensä vuoksi olisi turhaa.
En tiedä tästä, mutta tiedän olevani taas kasassa, valmiimpana ja vahvempana ottamaan seuraavan myrskyn vastaan. Sisälläni kuitenkin toivon, että se voisi kiertää pitkän aikaa tämän poukaman johon olen nyt ankkurini laskenut. Kyllä..tässä poukamassa olen onnellinen.

Syystuulen kalventamia totuuksia

Vapaus.. Se on täällä tänään. En vaan tiedä millaisilla kasvoilla ja naamarilla se katsoo minua tänään?

Elämäni on jälleen pisteessä, jossa koen olevani enempi vähempi hukassa. Tyhjä olo, kompassi, jonka neula pyörii jokaiseen suuntaan ja joista jokainen tuntuu toinen toistaan huonommilta. Haluaisin vain odottaa parempia aikoja ja jatkaa elämästä nauttimista ja surffailua auringossa. Vaan.. En tiedä mikä minua vaivaa. Se raastaa sielua. Ehkä.. Ehkä.. Minä koen ensimmäistä kertaa elämässäni oman elämäni rajallisuuden? Kutsukaa tätä kriisiksi, minä kutsun teitä taviksia hulluiksi. Hullu olen minäkin, mutta kaikkihan riippuu siitä kuka kertoo totuuden hullulle. Jos kaikki on vain sirkusta ympärilläni ja olen vain vanki pääni sisällä tietämättäni siitä, kuka haluaa rikkoa kuplan? Haluaisin välillä juosta ajatuksiani karkuun ja löytää sen elämän tarkoituksen. 

Pelkään asioita. Pelkään omaa haavoittuvuuttani, sitä että taas sattuu. Toisaalta jokaisella kerralla kun minä otan siipeeni, minun siipeni vain vahvistuvat, feeniks nousee tuhkasta vahvempana. En kiellä etteikö sattuisi välissä aivan s...sti. Rikki sisältä, mutta naamari ympärillänne hymyilee hymyään.

Kerron tarinan, jota en usko itsekkään. Hiton hyvä pohjustus tiedän.. Olipa kerran pieni mies, joka ajatteli ettei häntä koske kukaan eikä mikään. Maailma oli mustavalkoinen kuutio. Aikaa kului, hän näki että maailma olikin täynnä harmaan sävyjä, muttei oikeita värejä ja kuutiosta tulikin jo särmikkäämpi. Hän ajatteli edelleen, ettei kukaan kosketa häntä syvältä. Hän on erilainen, inhoten keskiluokkaisia asioita hän eli elämäänsä. Kunnes kerran kävikin niin, että kuvioihin astui rakkaus. Lujempaa ja kovempaa, kuin.. koskaan aiemmilla kerroilla. Hän alkoikin löytämään itsestään outoja tunnetasoja, keskiluokkaisia haluja, ehkä sitä onnellisuuttakin. Hän ei ymmärtänyt tätä itsekkään.. Mutta vastoin Disney tarinoita.. lopulta he eivät eläneet elämäänsä onnellisina loppuun asti. Onni on kuitenkin vain ultimaattinen tavoite ja lopulta toinen ei kyennyt olemaan suhteessa haluten vain yksinäisyyttään. Näin jäi tuo tarinamme hypoteettinen sankari jälleen yksin.Vailla riitoja, suuria erimielisyyksiä, tai kipuilevia ongelmia. Hyvin hämmentyneenä ja toivottomana siitä mitä juuri tapahtui. Ja tämä tapahtui kohta samalla tavalla uudestaan, toistaen vanhaa lauluaan.

Jäämme siis taas vapauteen. Onko se sitä että ei ole juuria, vai sitä että on tuttu paikka johon palata seikkailuiltaan? Vapaus valita siis? Vai tarvitseeko vapaus riippumattomuutta kaikesta? Mikä on toki fyysinen mahdottomuus, mutta näin kuvainnollisesti siis?

Kuka minä olen? Miksi olen tässä? Mihin olen matkalla? Miksi? Kenen kanssa? Kuinka monta kertaa pitää matkalla vielä sattua? Kuinka s..nan vahvat siivet pitää olla, että ne voi levittää koko maailman ylle? Vai jatketaanko vain surffailua, päämäärätöntä nautiskelua, opportunismia ja vastuuttomuutta? Vuoristoratoja ja jarrumiehiä? Ajaako äkkijarrutus kiskoilta? Pitääkö siilin kasvattaa uudet piikit? Kysymyksiä, vailla vastauksia. Elämä..milloin siitä tuli niin.. Nyt tiedän vain sen, että pelkään rakastaa uudestaan. Uudet siipeni ovat vielä kovin heikot ja vaativat aikaa, että voin palaa taas tuhkaksi uudestaan. En jaksaisi, etenkin kun sisälläni elää edelleen kipinä muualta.

Syksyistä matkakuumeilua ja lauluja rakkaudesta

"Ja jokainen tahtoo olla huoleton
niinkuin siipiveikko tuo harmaa on
ja lentää yli kattojen
ja liitää halki taivaiden
ei saa edes tietää mitä on huominen

Siipiveikko kaiken ottaa lainaan vaan
eikä takaisin maksaa aiokaan
hyvä noste korkealle vie
yöllä kauniilta näyttää moottoritie
ja aamulla saa herätä mistä lie
ilmasilta vie"

Tässäpä tämän yön tematiikkaa kerrassaan suoraan Kaija Koolta. Huomaan syksyn saapuneen muutoksineen. Lehdet kellastuvat, päivät lyhenevät, ihmiset katoavat kesätuulen puhalluksen kadotessa. Ja minä.. Jännästi kaksi vuodenaikaa vaikuttavat minuun eniten. Ne ovat syksy ja kevät. Molemmissa on jotakin samaa, silti niin erilaista. Toinen on yhden aikakauden päätös, toinen toisen alku. Väistämättä ajatukset juoksevat lävitse koko viime vuoden. Elämä valuu filminä silmissäni, pikakelauksella. Vanha Phillipsin VHS-nauhuri surraa kovaäänisesti, A-Ha laulaa Take on Me:tä taustalla, tai laulaisi jos voisi ylittää nauhurin äänen. Se surisee korvissani kovaa. Haluaisin lainata Hectorin hienoa Eurooppa biisiä tähän, mutta en pysty, tai halua lainata koko kappaletta..
"Sä olet maailma, sä elät
 Uutiset ei ruoki, vaan syö sinun lihaa
 Ahmii sun rintaasi,
 Iskee sun suontasi,
 Sydäntä vieroksuen"

Niin paljon asioita, niin paljon tapahtumia. Menetyksiä, ihastumisia, vihastumisia, särjettyjä sydämiä, kasattuja luurankoja, itsensä löytämistä, hukkaamista ja kaipaamista. Elämäni merkityksellisimpiä vuosia, en koe kasvaneeni henkisellä tasolla koskaan yhtä paljon kuin viimeisen vuoden aikana. Viimeiset viikot olen kasvattanut henkistä selkärankaani, opiskellut positiivisuutta ja pienistä asioista iloitsemista. Keltaiset lehdet, lämmin tuuli, karvamadot tiellä, pikkulinnut puissa, tähtitaivas, teemuki työpäivän päälle villasukat jalassa, kasteinen nurmi aamulla.. Elämä on lopulta täynnä paljon hyvää ja aikoina joina pahat voimat kasaantuvat kaikkialla uhanalaisen itseni elinympäristössä tämä on tarpeen.
Silti syksyiseen tapaan koen jälleen outoja kutituksia varpaissa, vanhaa kuumeilua, kadotettuja haluja. Tiedän tämän olevan jokavuotista ja pahenevan mitä pidemmälle pimeys etenee. Mietin omaa elämääni, mitä haluan tehdä, mitä haluan olla. Silti syksyllä tämä tarkoittaa yleensä yhtä asiaa, sitä mikä on minulle lopulta kaikkein tärkeintä, suurinta arvoa ja se on vapaus. Silti koen tuskaa ajatellessani näin, koska epäilen osan tulkitsevan tämän väärin. Haluan vapautta yhteiskunnastamme, vapautta mennä mihin haluan, kokea asioita, vieraissa ympäristöissä, nähdä maailmaa, koittaa entistä paremmin ymmärtää niitä moninaisia kulttuureja joita tällä yhteisellä pallollamme on. Viime aikojen keskustelu saa minussakin inhoreaktioita aikaan ja tämä syventää haluani tehdä asioille jotakin. Yksinkertaisesti sisäinen Indiana Jones haluaa ulos. Antropologi, Arkeologi, Astronautti, Tutkimusmatkailija.. Nyt tajuan mitä halusin jo lapsena. Ymmärrän miksi maantieto ja historia veivät mennessään. Näen miksi tavallaan pidin uskonnosta, vaikka julistauduin ateistiksi jo kymmenvuotiaana opettajani kauhuksi (miellän itseni agnostikoksi nykyään).
Silti samalla minussa on piirre, anteeksi nyt murrun kyyneliin, en tekstin vuoksi, vaan taustabiisin takia. Wind of change..iskee nyt liian kovalla kädellä.. Empatia, samaistuminen tuohon hetkeen on liian voimakas. Se toivo, yhtenäisyys, HYVYYS ja ihmisen rakkaus toista kohtaan sinä hetkenä jolloin maailma oli asteen parempi ja yhtenäisempi, se hetki jolloin tavallinen ihminen päätti, että ..tut nyt riittää. Kappale, joka sai rähjäisessä kuppilassa kaukana Suomesta koko kapakan yhteislauluun, rauhan, rakkauden, ystävyyden ja paremman huomisen nimissä. Se liikuttaa vahvasti.
Huuh.. Niin minussa on piirre, joka kaipaa seesteistä, lähes porvarillista elämää. Omaa kotia, puolisoa, rauhaa, varmuutta, lottoarvontoja, saunakaljaa, säännöllisiä työaikoja, kinastelua kumpi laittaa ruokaa, sekä tietysti rakkautta, elämän suurinta arvoa vapauden ohella, ne eivät sulje toisiaan pois vaan täydentävät toisiaan (en tarkoita vapaata suhdetta tässäkään). Sitä tunnetta ei vaan voita mikään, kiitos aivojen ja kemian. Oikeesti oon ihan herkkis ja romantikko, et silleen, pusipusi vaan.
Mutta koska syksy.. Katselen halvimpia lippuja Indokiinaan (aah tahallinen termi). Hki-Bangkok alle 300e, toki menolippu. Vois kivasti kiertää samalla myös Laosin, Kambodzan, Vietnamin, Indonesian Singaporen, Malesian ja muut. Eksyä Ausseihin, Uuteen Seelantiin, sukeltaa etelämeren aaltoihin, oppia, tutustua, ymmärtää, löytää itseään.
Oikeasti siis hikoilla kuin pistetty sika törkyisessä pikkubussissa kanojen keskellä, kuumottua ötököistä, oudoista ihmisistä ja etenkin virkavallasta, tulla kusetetuksi kerta toisensa perään poliisin toimesta, kokea kulttuurishokin kaikki muodot, kärsiä vatsataudeista, nähdä raastava köyhyys ja kurjuus, joutua epämukavuusalueelle..mutta eikös se ole kaiken kasvun ydin?
Ja sitten on taas se toinen puoleni, joka vetää minua kotiinpäin, koska aaahhh, tunne-elämän uhri.
Näihin sekaviin tunnelmiin suosittelen vaikkapas lasillista kuumaa minttukaakaota lämmittämään mieltä näin syksyllä ja laittamalla taustalle vaikkapa vuoronperään reissubiisejä ja herkkiä rakkauslauluja, kuten ensin Manu Chaoa ja sitte E-roticia, eiks ni?

Syysyön kelailuja

Aamu neljä. Suden hetki. Maailma makaa hiljaisuudessa, mutta minä valvon sitä kaikelta siltä yön tuottamalta pahuudelta. Tänä yönä ei edes väsytä, sillä pitkä yövuoroputki on tehnyt tehtävänsä. Istun hiljaa alku syksyisessä yössä ja katselen tähtiä, mietin maailmaa, kesää, kulunutta aikaa yksin, yhdessä, elämää. Juuri tällaiset hetket ja juuri tämä aika on jotenkin tähän parasta. Huomaan syksyn saapuvan hitaasti ja pahaenteisesti. Tavanomaisesti välttelemme toisiamme, mutta vasta talvea minä tavallaan inhoan, etenkin sitä välivaihetta. Tiedättehän.. Räntää sataa pimeässä harmaudessa vaakasuoraan ja ihmiset ympäriltä ovat kadonneet tai vaihtaneet hymynsä poissaolevaan masennukseen, äksyilyyn vailla syytä, tyhjään katseeseen silmissä, pelkkään kuoreen, joka odottaa kevättä. En pidä siitä, se masentaa itseänikin, kärsinhän välillä kaamoksesta minäkin.. Päätänkin jälleen pitää itseni aktiivisena tulevina aikoina, sekä toivoa että ihmiset ympärilläni eivät juutu koteihinsa tuijottamaan seiniä ja tietokoneen näyttöä. Maailma ei kuole, jos niin haluaa. Se muuttuu ja vaikka kuinka haluaisin taistella tätä muutosta vastaan ja antaa ikuisen kesätuulen puhaltaa, tiedän häviäväni. Silti.. Jos pystyn; haluan levittää edes vähän iloa teille muillekin ja nähdä sitä myös, sillä muuten.. Huuh tästä tulee pitkä talvi taas. Hämärästi muistelen kyllä viime talven menneen tavallaan tavalla, jolla haluaisin talvieni menevän jatkossakin. Balanssissa lämpöä, rauhaa, ulkoilua, ihmisiä, matkustelua, iloa. En nyt kuitenkaan halua ajatella liikaa tulevaa, vaan keskittyä tähän hetkeen.
Hetkeen jossa huomaan puhkisoittavani jälleen Tehosekoittimen Maailma on sun kappaletta. Sen sanat viiltävät, koskettavat ja sopivat tunnelmaan taas.

Ajoittain koen olevani solmussa. En tiedä mihin olen menossa, vai olenko mihinkään.

Toisaalta kysyn jälleen tuttua kysymystä: “Pitääkö tässä elämässä olla aina menossa eteenpäin ja jos pitää mitä on eteenpäin”. Onko se isompi palkka? Suurempi perhe? Omistusasunto mökkeineen? Downshiftaamista? Onko väärin tyytyä siihen mitä jo on ja nauttia siitä? Tarvitseeko suorittaa? Tarvitseeko kilpailla? Mihin menet maailma?

Tähtitaivaan äärettömyys rauhoittaa. Ne ovat tavallaan ikuisia ja sieltä käsin nämä asiat ovat niin pientä ja lyhytaikaista, että sitä ei voi käsittää. Minusta piti tulla astronautti ja arkeologi, ei tullut kumpaakaan. Silti samaistan luonnettani ja intressejäni näihin hengenheimolaisiin hyvinkin usein. Löytöretkeilijää siis. Välillä tuntuu että elämä junnaa vähän paikallaan, mutta en tiedä mihin haluaisin sen etenevän. Tai tavallaan tiedän, mutta niitä kuuluisia muuttujia on paljon. Etenen siis hitaasti kohti pieniä päämääriä joiden haluaisin pysyvän, vaikka tiedänkin asioissa tapahtuvan toisinaan kausaalista vaihtelua en jaksaisi aloittaa pohjalta, nollista, kuten niin monta kertaa aiemminkin. En kiellä kokemusten kasvattavuutta tietenkään. Miettiessäni missä olin vuosi sitten ja missä olen nyt voin todeta monilla tavoin elämäni olevan parempaa. Toivon ja ainakin koitan pitää suunnan samana miettimättä liian tarkasti missä olen vuoden päästä.

Haaveita, pieniä, suuria, lusikkalistaa.. Vaikka tavallaan olenkin vähän päämäärätietoinen, en aina tiedosta sen muutoksia, välillä en halua. Vaikka luotankin itseeni ja omiin kykyihini tuntien rajani, on minun edelleen vaikea luottaa muihin. Mikä on omalla tavallaan paradoksaalista, koska pyrin olemaan avoin ja sisälläni asuva maailmanparantaja onkin usein vauhdissa. Koen silti ihmisten välillä väsyttävän, enkä jaksa kiinnostua kaikista tavalla jonka jokainen oikeastaan ansaitsisi. Se on vain..liian kuluttavaa?

En oikein tiedä mitä kaipaan, vai kaipaanko mitään? Lisäsisältöä ehkä, mutta mitä? Olen ainakin about maailmankaikkeuden huonoin aloittamaan harrastuksia, koska: a) En pidä aikatauluista b) A:han liittyen harrastaisin vain kun on fiilistä c) En pidä kilpailemisesta d) En halua maksaa itseäni kipeäksi.

Tosin innostun kyllä herkästi, mutta harvaan asiaan mielenkiintoni riittää pidempään, tämän osoittakoon pianoni joka kerää pölyä sänkyni alla.. Joten tälle osastolle voin ottaa vinkkejä vastaan, jos ne esitetään fiksusti, sillä tyrmään myös liian tyrkytetyt mielipiteet turhan nopeasti, vaikka myöhemmin kun saan palastella ja sulatella voinkin olla samaa mieltä.
Kellon madellessa kohti viittä havaitsen väsymystä, mutta en pääse ajatuksiani pakoon vieläkään. En tajua edes miksi? Toivoja, pelkoja, unelmia, ideoita, mutta ei mitään konkreettista, ei mitään mistä saisin kiinni, ei yhtään solmua auottavaksi, mutta näinhän täällä käy, enkä silti jaksa huolia. Haluaisin vain maata, tuijottaa tähtiä, pohtia, keskustella ja jakaa näitä ajatuksia, tuntemuksia, sekä mietteitä maailmasta. Purkaa lastia. Ehkä sekin hetki tulee ja sitä odotellessa..Harry Belafonte ja Banana boat songin tahtiin.. "Work all night on a drink a rum
Daylight come and me wan' go home"

Sekavia lomatunnelmia

Laiska lomapäivä vaihtuu hitaasti jälleen yhteen laiskaan iltaan. En ole viimeisen muutaman päivän aikana tehnyt oikeastaan mitään. Vain ollut, nauttinut ja vaihtanut aamupäivällä toimistoni sängystä sohvalle ja takaisin. Ei herätyskelloa, ei aikatauluja, ei kalenteria, ei ketään kertomassa mitä pitäisi tehdä. Olen jatkuvasti sekaisin päivistä. Pidän tätä hyvänä merkkinä loman kulkemisesta hitaasti omalla painollaan rullaten.

Silti on ollut pakko suorittaa pakollisia ruokavarastoni täydennyksiä. Nopeita iskuja lähikauppaan vyöryen ja vauhdilla takaisin. Huomaamattomasti, kuin kameleontti. Pukeutunut vain mukaviin kotivaatteisiin ja välillä en jaksa edes pukeutua, vaan heiluttelen helikopteria ikkunan edes.. Ehkä en.

Huomaan hälyttävästi kaipaavani liikuntaa ja rommia. Rommivarastoni näyttää uhkaavasti kutistuvan ja yritykseni saada kaikenväriset ja kokoiset rommini lisääntymään keskenään on epäonnistunut. Kenties rommi on rasistinen alkoholi, mutta ainakaan vielä se ei ole sekaantunut viskiin.

Edellisviikon pitkän roadtripin jäljiltä olen kaivannut omaa aikaani, omaa tilaani hämmentävän paljon. Silti muutaman päivän boottauksen jäljiltä alan etäisesti kaipaamaan ihmisseuraa. Toistaiseksi olen koittanut kommunikoida puutarhassani vaeltavien muurahaisten, pienten hämähäkkien ja yhden mustarastaan kanssa. Nämäkin yritykseni ovat olleet melkoisen kehnoja, vaikkakin mustarastaalla olikin asiaa. Koitin soittaa sille Cat Stevensin Morning has Brokenia. Tiedättehän sitä biisiä jossa mustarastas on puhunut. Sain vain virneen ennenkuin mustapukuinen ystäväni päätti suunnata naapurini katolle. Se pitää naapurini katosta paljon.

Katsahdan kalenterini edenneen jo tiistain kohdalle. Hämmentävää. Lämmin ilta, muttei niin lämmin vieläkään että pääsisin riippumaton asennukseen. Pelkään näiden talkoiden jäävän tulevaan kesään. Mikään ei voita laiskaa tunnetta kun saa lämpimänä päivänä köllöttää puolialasti hammockissaan. Polttaa piippua ja nauttia kylmiä juomia kenties kirjan kera. Kenties parasta mitä voi housut jalassa tai kiltti päällä tehdä?

Päätän jatkaa downshiftausta vielä ainakin huomisen verran. Torstai olkoon toivoa täynnä.

Havaitsen mansikka coolerin ehtyvän ja piippunikin kaipaa täyttöä. Jäänpä siis toivottamaan hyvää kesää kaikille. Doctors order: Muistakaa nesteytys ja ihmiset ympärillänne ajoittaisten erakoitumisten jälkeen.

Ai kävin heittämässä frisbeetä. Ylväässä yksinäisyydessäni. Eli liikuntakin hoidettu, nyt hedonismia, tack.

Kuka minä olen? Persoonallisuuden arviointia

Paitsi että olen kuluneen vuoden aikana muuttunut. Kuulemani mukaan paljon on sitä mielenkiintoista analysoida. Oikeastaan syythän eivät minua kiinnosta, niitä on paljon. Lopullinen syy on oikeastaan itsensä hyväksyminen ja ymmärtäminen.
Auringon taas paistaessa ja vesipiipun kärytessä vieressä voimmekin pohtia omaa persoonaani. Omaani tietysti, onhan tämä oma hengen tuotteeni, pohjattomien syvyyksien ja sielunelämän blogini.
Ensimmäinen pieni huomioni muuten on sellainen, että minulla hei, ei ihan oikeasti ole mitään tarvetta päteä. Jätän sen muille, minua se ei kiinnosta. Oliko tässä ristiriita, toki on. Asia on tarkemmin niin, että minua ei aina kiinnosta kuka tai mikä on oikeassa ja mikä väärässä, mutta minulla on tarve olla asioista jotakin mieltä, se ei tarkoita että minun tulisi olla oikeassa. Mieltäni saa muuttaa jos osaat perustella sen tarpeeksi hyvin. Toinen seikka on minulle vaikea myöntää. Luulin olevani rationaalinen ajattelija, todellisuudessa en ole. Olen tunteideni ohjaama tuuliviiri. Spontaanius, fiilistely ja intuitio ovat ohjaajiani. En yksinkertaisesti jaksa miettiä asioita liikaa, vaikka olenkin syvällinen, en mieti logiikan kannalta. Minun sisäinen maailmani on yleensä vain kiintoisampi kuin ulkoinen ja sinne voin upota varsin helposti. Mikä siis olen?
Psykologit, nuo tosielämän huijarit ovat määrittäneet tämän luonnetyypin: INFP:si. Meitä on n. 4% väestöstä.
"INFP:t ovat tunteellisia idealisteja, joiden ensimmäinen funktio on sisäänpäin suuntautunut tunteellisuus. Tämä tekee heistä erittäin herkkiä ja sisäänpäinkääntyneitä ihmisiä, joiden elämää ohjaavat pääasiassa tunteet rationaalisuuden sijaan. Se ei kuitenkaan tee heistä tyhmiä ja usein he ovatkin varsinaisia tunnemagneetteja, jotka pystyvät halutessaan ymmärtämään ja vaistoamaan muiden tuntemuksia ällistyttävän hyvin."

" He näkevät yleensä maailman pinkkien lasiensa läpi ja uskovat ihmisten hyvyyteen jopa silloin, kun rationaallisemmat ihmiset ovat toivonsa jo heittäneet. Se on samaan aikaan mahdollisuus ja riski."

"Toiseksi vahvin funktio INFP:llä on ulospäinsuuntautunut intuitio. Tämä tekee INFP:stä erittäin taiteellisia, avomielisiä ja joustavia ajattelijoita. Aika usein he käyttävät intuitiotaan jonkunlaiseen taiteellisuuteen, jossa he kanavoivat sisäisiä tuntemuksiaan luodakseen jotain oli kyse sitten maalaamisesta, piirtämisestä, musiikista, runoudesta tai kaunokirjallisuudesta. Jos jokin aihe kiinnostaa heitä, niin heidän intuitionsa tarttuu kyseiseen aiheeseen hanakasti ja usein hän pystyykin päänsä sisällä yhdistämään asioita hämmästyttävän nopeasti ja sponttaanisti. Usein he myös näkevät asioita uusista näkökulmista, jotka eivät välttämättä olisi tulleet muiden mieleen.  "

"Kolmantena funktiona on sisäänpäinkääntynyt tosiasiallisuus, joka tuo vakautta INFP:n elämään. Työskennellessään heillä onkin usein erinomainen keskittymiskyky, jolloin he sulkevat muun maailman ulkopuolelleen. Sisäänpäin suuntautunut tosiallisuus yhdessä tunteellisuuden kanssa saa heidät tavoittelemaan harmoniaa elämäänsä ja heille onkin tärkeää, että kaikkien mielipiteitä kuullaan ja kaikilla on kivaa. Kyseinen funktio ei kuitenkaan ole INFP:llä kovin vahva ja sen vuoksi he eivät useinkaan ole kovin käytännönläheisiä ja tämän vuoksi heillä saattaa olla ongelmia arkielämän kanssa. Heillä ei yleensä riitä kärsivällisyyttä minkäänlaisiin pidempiaikaisiin rutiinitöihin eivätkä he ole kovin organisointikykyisiä. INFP:t eivät myöskään pidä perinteitä tai lakeja kovin suuressa arvossa. He seuraavat mielummin päänsä sisällä olevaa moraalikoodistoa, joka onkin usein vahvempi ja reilumpi kuin ympäristön sanelemat säännöt."

"Usein heidän on vaikea perustella mielipiteitään rationaalisesti, koska tunteet painavat vaa'assa niin paljon enemmän. Stressitilanteissa heidän ulospäinsuuntaunut ajettelu saattaa kuitenkin napsahtaa hyökkäystilaan, jolloin tuleekin kerralla "tuutin täydeltä". Tämä saattaa tapahtua myös, kun heidän ydinarvojaan loukataan jollakin tavalla. Jälkikäteen he kuitenkin katuvat tätä purkausta ja palautuvat nopeasti omaksi rauhalliseksi itsekseen. Tämän funktion heikkouden vuoksi INFP:t ovatkin erittäin herkkiä kaikkea kritiikkiä kohtaan, jonka he ottavat usein henkilökohtaisena loukkauksena, vaikka kritiikki olisikin tarkoitettu rakentavaksi."

" Kun he pohtivat miten jatkaa eteenpäin, he nojaavat kunniaan, kauneuteen, moraaliin ja hyvyyteen. INFP:itä ohjaa heidän aikomustensa puhtaus, eivät palkinnot tai rangaistukset."

"

Me tiedämme mitä olemme, mutta emme sitä, mitä voisimme olla

Parhaimmillaan nämä ominaisuudet antavat INFP:ille mahdollisuuden kommunikoida syvällisesti muiden kanssa metaforia ja vertauskuvia käyttäen, ymmärtäen ja luoden symboleita joilla jakaa ajatuksia. Tällaisen intuitiivisen kommunikaatiotavan voima johtaa kohti luovaa työtä, eikä olekaan ihme, että monet kuuluisat INFP:t ovat runoilijoita, kirjailijoita ja näyttelijöitä. INFP:ille on tärkeää ymmärtää itsensä ja paikkansa maailmassa, ja he sukeltavat näihin ajatuksiin heijastamalla oman itsensä heidän työhönsä.

INFP:illä on lahjoja itseilmaisuun ja oman kauneutensa ja salaisuuksiensa paljastamiseen metaforien ja fiktiivisten hahmojen kautta."

 

"INFP:t uivat usein syvissä ajatuksissa ja rakastavat hypoteettisia ja filosofisia pohdintoja enemmän kuin mikään muu persoonallisuustyyppi. Jos INFP:itä ei tarkkailla, he helposti menettävät kosketuksen arkeen ja siirtyvät “erakkomoodiin”, ja heidän vetämisensä takaisin todellisuuteen voi viedä rutkasti energiaa heidän ystäviltään tai kumppaneiltaan. Onneksi INFP:iden kiintymys, luovuus, epäitsekkyys ja idealistisuus palaavat aina takaisin kuin kukat keväisin, ja ne palkitsevat heidän ja heidän rakkaansa – ei ehkä logiikalla ja käytännöllisyydellä vaan maailmankatsomuksella, joka inspiroi myötätuntoa, ystävällisyyttä ja kauneutta kaikkialla minne he menevät."

Ja jotta en erakoituisi tämän vyöryn alle tarjoile kattauksen tuttuja nimiä samasta persoonasta. Näitä muita vaikeita henkilöitä:

Jean-Jacques Rousseau, J.R.R. Tolkien, A. A. Milne, Vincent van Gogh, William Shakespeare, Hans Christian Andersen, J.K Rowling, John Lennon, Jim Morrison, Kurt Cobain, Tim Burton, Johnny Depp, Björk, David Lynch, Andy Warhol, Jude Law, Heath Ledger, Tori Amos, Virginia Woolf, Robert Pattinson, John F. Kennedy, Diana, Nuuskamuikkunen, Fox Mulder, E.T, Lassi (Lassi&Leevi).

Rauhan, vai pelon ja vihan aika?

Miksi viha on rakkautta vahvempi tunne niin monelle?

Missä on myötätunto? Miksi konservatiivisuus ja rehellisesti junttius ovat nostaneet viime vuosina päätään? Missä ovat mielestäni fiksusti ja laveasti asioita katsovat ihmiset? Maailma ei ole mustavalkoinen, ei ole hyvää ja pahaa, ei oikeaa ja väärää. On vain tuhansia sävyjä, yhtä monta totuutta, kuin kertojaakin, lakeja, jotka suosivat eniten maksavaa.

Antropologi sisälläni kertoo tämän johtuvan siitä, että kivikaudesta on liian vähän aikaa. Se aika jolloin Kikan villit apinamiehet hallitsivat ja vahvimmat mulkut selvisivät. Ne jotka söivät toisten kipoista, tappoivat kaiken jota eivät ymmärtäneet ja naivat kaikkea mikä liikkuu.

Kuulostiko se kuitenkin kovin modernilta tulkinnalta?

Koska itse kaihdan konflikteja ja väkivalta saa minut suunniltani pidän ääriliikkeitä suunnattuna vain yksinkertaisille. Tai niille jotka ovat tippuneet kelkasta, tai joilla ei ole mitään menetettävää, vain halu kuulua johonkin itseään suurempaan, ensimmäiseen joka tarjoaa helppoja ratkaisuja ja hyväksyy mukaansa. Silti yhä useammin näen muuten fiksuina ja hyvinä pitämiäni ihmisiä tällaisessa touhussa mukana. Erilaisuus pelottaa, totta kai. Mutta onko oikea tapa juosta sitä karkuun, sulkea se kokonaan pois. Lisää aitaa, vartijoita, poliiseja, pelolle valtaa, vihalle valtaa, tiiliskiviä, palavia autoja ja napalmin tuoksua aamussa. Haluammeko maailman, jossa minun tulee pelätä jokaista erilaista ihmistä, rotuun, ihonväriin, seksuaaliseen suuntautumiseen, uskontoon, tai mihinkään muuhun lokeroon katsoen?

Mitäpä jos hyväksymme tällaisen olemassaolon ja otamme erilaisuuden vastaan, yritämme ymmärtää vieraita tapoja ja kulttuureja? Vai rakentaisinko kuitenkin vallihaudan ja eläisin omassa kuplassani? Anteeksi.. Mutta haluaisin vain puhkaista sen kuplasi ennen sen puhaltamista. Kuplat eivät kehity, ne taantuvat ja sitten puhkeavat.

Me olemme kaikki ihmisiä. Samanlaisia. Meissä on hyviä, meissä on huonoja, mutta mitä enemmän erottelemme toisiamme ja mitä kauemmaksi yritämme globaalissa maailmassa linnoittautua, sitä kauemmas juoksemme itsestämme. Piirrämme keinotekoisia rajoja, maalaamme kankaita lipuiksi, luomme symboleja pönkittämään kansallista egoamme. Asevarustelemme siinä pelossa että joku muu haluaa tuhota kaiken? Miksi ihmeessä? Ei tavallinen ihminen halua sotaa, kuolemaa, kauhua, pakolaisuutta, köyhyyttä, pelkoa, nälkää.. Kenen rajoja, kenen rahoja me muka turvaamme? Kuka kontrolloikaan lopulta pelkoa, kuka tekee sillä rahaa, kuka omistaa median, kenen propagandaa uskomme totuutena? Ei pieni ihminen ainakaan. Ihminen haluaa vain rauhaa ja onnellisuutta. Universaalisti. Meillä on vain yksi koti, yksi kansa. Se on planeettamme maa ja sen asukkaat.

Mitäpä jos ei olisi valtioita, ei symboleita jonka puolesta kuolla, tai tappaa? Ehkä sinne on vielä matkaa, mutta... Se matka on jo alkanut. ”Give peace a chance” ja hyväksy ulkoinen erilaisuus, se ei määritä kuka sinä olet, se ei myöskään määritä ruuhkabussissa istuvaa ulkomaalaista. Jos kylvämme vihaa ja pelkoa, sen saman me myös niitämme. Jos puuhun mahtuu yksi mätä omena, se ei tarkoita että kaikki omenat jokaisessa erilaisessa puussa, kuin siinä sinun takapihasi puussa ovat pilalla. Lopuksi.. Ihminen kykenee kamaliin tekoihin, mutta aina on mahdollisuus valita. Valitsetko itse rauhan vai väkivallan?