Words

Moi.

Tiiätteks.

Tai siis..

Noh..

Mä halusin vaan huutaa julkisesti

onnesta ja ilosta.

Se kuulema hehkuu, vaikken ehkä sitä itse näe.

Mut lähipiiri näkee; kuulemani mukaan.

Kävi meinaan niin,

että

vietin elämäni oudoimman

ja mahtavimman yön.

Oikeastaan ehkä hauskimman?

Ja aamulla

heräsin siihen luuloon,

että pitäis nousta

mutta ehei.

Minulle kerrottiin

jotakin...

Jota en ole koskaan kuullut..

Saattaa olla että tirautin

salaa

vähän.

Tiiätteks F.R Davidin?

Sillä oli biisi

Jostain sanoista..



Jospa

kerrankin

tää

stoppi

kestäisi.

Joo

ei mulla muuta.

Just screaming of joy  and trying to keep my shit together.

Huomioita parisuhteen kynnysmatolla

Maaliskuu. Tämä kuukausi on yleensä oman elämäni kääntöpiste. Niin usein se saa mieleni levottomaksi, kirjallisen tuotantoni pulppuamaan hämmentäviä tarinoita elävästä elämästä ja kadotetuista mantroista, tai tulevista haaveista. Istun pitkästä aikaa kahvimuki kädessä ja katselen kotoani ulos. Ilmassa on kevyesti kevättä ja fiilis on mainio, keveä ja huojentunut.

Edellisen kolmen viikon aikana olen viettänyt tasan kaksi vapaapäivää kotona ja ollut sen n. 15 päivää aivan muualla. Kodistani on tullut kämppä, jossa käyn pyykkäämässä ja kastelemassa poloisia huonekasvejani. Suunnitelen niille jo automaattista kastelujärjestelmää, tai kenties kaktus tai kivipuutarhaa? Onneksi kasvini ovat kaltaisiani, vaikka välillä vituttaisikin, niin aina ne lähtevät uuteen kukoistukseen ja nousuun. Pidän juuri tästä ominaisuudesta paljon.

Viimeisen kolmen viikon aikana ehdin poiketa saapasmaassa kesällä naimisiin menevän serkkuni kera, joten keskusteluaiheet kääntyivät välillä kuittailusta häihin ja takaisin. Samalla mietin omaa suhdettani ja sen vaiheita.

En aikanaan olisi mitenkään arvannut tämän johtavan tähän kaikkien vaiheiden jälkeen. Mutta voin kertoa, että jo ensimmäisistä treffeistä lähtien tunsin jonkin palan loksahtavan eri tavalla kohdalleen. Yleensä aikaisemmin ilmassa on kipunoinnut jo alusta lähtien, mikä on mielestäni ajannut minun luonteeni tilaan, jossa olen kenties ihastunut tunteeseen ihastumisesta ja antanut sen kasvaa vaaleanpunaisten lasieni takaa.

Nyt kerrankin painoin jarrua. Halusin nähdä ja oppia tuntemaan aidosti toisen ja holdasin tunteitani. Vaikka välillä olikin raotettava tulvaporttejani, jotta.. No ikuinen romantikko-osuutenikin ja tunneihminen sisällänikin nauttisi. Voi meitä hedonisteja..

Pidin sinusta jo alusta lähtien. Vaikutit sopivan erilaiselta, silti samanlaiselta. Tuoden tasapainoa niille alueille, joihin sitä varmaan kaipaan. Samalla minä tuon, nyt jo todistetusti, sinun elämääsi paljon taas vastavuoroisia asioita. Luonteiden tasapainoisuus, sekä ns. goodperson pointsit sopiessa yhteen oli aika testata muutamia asioita..

”Mitä haluat elämältäsi”

Halusimme pitkälti samoja asioita.

”Suhde läheisyyteen ja tavat näyttää se”

Asia, jonka tulkitsen kenties isoimmaksi ongelmaksi edellisessä suhteessani. Hassusti.. Tällä kertaa olemme tässä samanlaisia. Oma järjestyksenihän tässä on: Kosketus/fyysinen läheisyys, sanat, teot, läsnäolo, lahjat.
Hitaasti kaikki kääntyi siihen, että minun oli aika tavata uuden kumppanini sukulaisia. Oli pakattava kamat ja suksittava puolikuntoisena Kuopioon. Olin sairastanut viikon influenssaa, joka oli todella tiukka. Tämän viikon sairastin vielä aivan toisaalla ja minut paremmin tuntevat tietävät, että jos en nauti olostani, en ole kauhean hyvää seuraa. Lisäksi viikon viettäminen muualla, toisten ihmisten luona ei yleensä toimi, ainakaan tässä vaiheessa. Viikko meni... Seesteisesti, kumpikaan ei kyllästynyt toisen naamaan, tai minun lievästi huonovointisuuteeni. Pidän tätä paitsi outona, mutta myös äärettömän hyvänä merkkinä tulevasta.

Reissulta palatessani pyöritin asioita päässäni. Tutkaillen vieraan perheen sisäistä dynamiikkaa ja niitä asioita, jotka hieman hämmentävät. Näin kumppanissani myös sellaisen piirteen, joka sai minut ihastumaan hieman lujemmin..

Nokkelimmatpokkelimmat teistä ehkä näkevät minun olevan äärettömän tyytyväinen. Jotkut varmaan käyttäisivät sanaa onnellinen. Kolmannet termiä rakastunut.

Ja tiiätteks.. Tää kaikki tuntuu menevän kokoajan jotenkin liian hyvin. Liian helposti. Odotan pikkuisen sitä hetkeä, kun tämä kaikki tavallaan muuttuu ja todellisuus alkaa. Koska silloin.. Silloin punnitaan pohjatyöt, yhteensopivuus, sekä aidot tunteet, halut ja se päätös.. Päätös siitä rakastaakko toista aidosti, niin aidosti, että haluaa jakaa elämäänsä?

Ehkä kerrankin.. Tämä maaliskuu ei muuttaisi elämääni, ainakaan tämän suhteen suhteen.

Aijoo, tänään talviolympialaisiin mökille. Ensimmäisistä kertaa 8v myös tyttöystäväni suostuu mukaan. Osoittaa rohkeutta, kun tietää olosuhteet:D 

Havaitsen kahvini loppuneen ja kellon juosseen niin paljon, että minun pitäisi olla jo pakkaamassa kari-pekkakyröt ja muut varusteet mukaan. Silti istun tässä, saman ikkunan äärellä ja hymyilen elämälleni.

Erään aikakauden päätös

Olen taas hassussa tilanteessa. Tälläkin kertaa osin omaa ansiotani, osin en. 
Taannoisen eroni jälkeen olen kirjaimellisesti elännyt kovaa. Rehellisesti en ole tällaista kysyntää itselleni nähnyt koskaan. Ehkä markkinat ovat alkaneet muuttua tähän ikään tullessa ja minun arvomaailmani, olemukseni ja luonteeni alkavat olla arvokkaampia, kuin silloin joskus nuorempana.. Okei olin minä aivan erilainen silloin. Kaikki tämä tuntui ensin mairittelevalta, sitten vaan oudolta. Lopulta en välittänyt vaan päätin kerrankin elää kuin sitä kuuluisaa viimeistä päivää.
Ihmisiä tuli ja meni lyhyen ajan sisällä paljon. En puhu määristä, koska se ei ole olennaista. Olennaista on ennemminkin se, miten avartava kokemus oikeastaan oli taas pitkästä, pitkästä aikaa. Äitini käski nuorena menemään ja kokeilemaan, ettei vanhana kaduttaisi. No nyt on taas menty ja koettu, joskaan en ehkä koe kuitenkaan äitiäni syypääksi tähän :p

Erilaiset ihmiset, erilaiset maailmat, erilaiset tavat, lähtökohdat, luonteet ja muut ovat avartaneet taas näkemään sen mitä itse haluan, enkä aio tyytyä mihinkään vähempään. Olen kuitenkin kertonut olevani nirso sen suhteen ketä deittailen, mutta syvemmälle eteneminen taas vaatisi paljon, paljon enemmän. Se vaatisi sellaisen ihmisen, jonka arvomaailma ja luonne kohtaavat omani. Sellaisen joka ei makaa eilisessä ja entisessä. Sellaisen joka pystyy näyttämään tunteensa, sellaisen jonka kanssa vaan sattuu olemaan sitä kuuluisaa kemiaa. Sellaisen jonka kanssa voin puhua mistä vain, jota haluan itse kuunnella ja oppia. Oppia toisesta kaiken. Tarpeeksi samanlaisen, mutta riittävän erilaisen, jotta kipinä pysyisi.

Tämä on ollut minulle vaikeaa, vaikka miellänkin itseni etupäässä seurustelevaksi, kuin deittailevaksi ihmiseksi. En kuitenkaan koe parisuhteen olevan pakollista. Se itsessään ei tuo onnea. Sen sijaan kaksi sellaista ihmistä jotka pystyvät olemaan myös yksin ja kokevat että ovat yhdessä enemmän, ruokkien toistensa parhaimpia puolia ja tajuten kaikissa asuvan myös sen kolikon kääntöpuolen. Hyväksymällä toisensa sellaisina kuin on, ihastumalla ihmiseen, eikä tunteeseen..Sellainen tuo onnea. Aluksi toki vain hormonien kautta, mutta jos sen jälkeisestä alamäestä selviää tajuten oikeasti ihastuneensa ihmiseen.. Ja päättäen rakastaa, se syventää suhdetta sellaiseksi jota voi pitkässä juoksussa kutsua rakkaudeksi.

Noniin. Olen taas eksymässä kertomaan teille aivan muuta, mutta sehän on tämän blogin perustyylilaji. 
Nyt seison tilanteessa, jossa aluksi jätin yhden toisensa jälkeen, pitäen osan kavereina, koska ihmisellä ei heitä ole koskaan liikaa. Se on iisiä, koska ei ollut tunteita. Yhden jätin. Tapailin pitkään, kunnes tajusin että tää deittailu oli nyt tässä. Se ei tuntunut enään oikealta. Joten minun oli esitettävä asia, rohkaistava mieleni. 
Vaikea-asia, koska näin toisen tuntevan jo jotakin syvempää. Lopulta esitin asiani:
"Laita kuulokkeet päähäsi, että pääset oikeaan mielentilaan. Kuuntele tää biisi." 
"song going on"
"Niin.. Tää on vaikea juttu, mutta mä tiedän mitä sä tunnet ja tiedän mitä tunnen itse.."
"Silti mun on kysyttävä: Lopetetaanko tää deittailu?"
"........"
"Ja siirrytään oikeasti seurustelemaan vakavasti, koska.. Nyt..En halua ketään muita kuin sinut ja kerrankin tuntuu, että mulla pysyy tässä järki&tunteet fiksusti, ollen oikeasti ihastuneeni ihmiseen, en tunteeseen.. Ja se tuntuu hyvältä ja niin helkkarin oikealta. Sinussa yhdistyy, ainakin nyt, lähes kaikki mitä kaipaan ihmiseltä, jonka kanssa haluan olla. Luonne, hyväsydämisyys, hassuttelu, älykkyys, herkkyys, tunteet, läheisyys, arvot, kemia ja oot viel niiiin helkkarin kuum.." En päässyt loppuun :D
"......."
"......."
"Lopetetaan"

Joten sori tytöt.. Näin tämä kääntyy. Kestääkö se? En tiedä, kukaan ei voi tietää, siksi jokaisesta elämämme hetkestä tuleekin nauttia täysillä, koska ne hetket on kaikki mitä meillä on.

Ja se biisi:

"Mä oon leikkinyt niin kauan mä tahtoisin viimein jo lopettaa
Mä oon liian monta kertaa herännyt kun valheet alkaa suupielistä taas valumaan

Mä tiedän että sä oot menossa mut hetkeks aikaa istu ja kuuntele mua kun mä pyydän
Älä mee vielä älä mee hetkeks aikaa jää

Tää ei oo sattumaa tää on kohtaloo tää on kaikki tässä ja nyt
Sä oot ainut nainen jota oon etsinyt ja pelännyt
Jäisit kun mä pyydän mua kuuntelemaan
Sä voit nauraa läpi yön
Sä teet niinku sä tahdot jonkun kädestä sä syöt
Ei mitä kaipaat vaan mitä tarjotaan

Siit on aivan liian kauan kun mä pyysin jotain näin
Siit on aivan liian kauan kun näin noin kauniit kasvot mun edessäin
Mä tiedän että sä oot menossa mut hetkeks aikaa istu ja kuuntele mua kun mä pyydän
Älä mee vielä älä mee hetkeks aikaa jää"

Risteysasemalla tuulee

On hetkiä elämässä, kun kaikki pyyhkii mahtavasti. On hetkiä jolloin tulee tunti turpaan. Fiksut kertovat miten ottaa osumaa ja nousta, koska kysehän ei ole lyöntien määrästä, vaan siitä kuinka usein nouset saatuasi selkään. Olen noussut jo monesti, aina se tuntuu yhtä shitiltä.
Pahimmalta tällainen tuntuu silloin, kun olet onnesi kukkuloilla ja arvaamattomasta suunnasta saat potkun poltseille. Elämä ravistelee. Tai siltä se ainakin tuntuu. Rationaalinen puoleni kertoo syitä, mutta tunne-minäni on loukkaantunut nähdessään vaaran.
Minulla oli suunnitelmia tälle elämälle. Oli suunnitelmia joita työstettiin vuosia, suunnitelmia jotka kaatuivat , nousivat ja kaatuivat. Puhjetakseen toisaalla kokonaan uuteen kukoistukseen.
Nyt seison yksin risteysasemalla. Olin suunnitellut tälle keväälle/kesälle/vuodelle viimein nostavani oman projektini ylös. Sen mitä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Olen silti toivoton ottamaan riskejä, en kaipaa byrokratiaa, verotusta, kirjanpitoa, vaan yksinkertaisesti puuhata omia asioitani omalla tavallani itseni näköisesti. Silti päätin demareiden muinoista vaalimainosta lainaten todeta: "Nyt Riittää". Minä teen sen, koska tiedän miten hyvä olen. Kyllästyneenä katselemaan toisten saamattomuutta, tekosyitä ja karttamista. Luullen, etten minä huomaa, luullen etten tajua. Olitte väärässä. Kyllä minä näin, tajusin, mutta tiedättekö miltä sellainen kohtelu tuntuu? Voisin katkeroitua, kostaa ja olla lapsellinen. En silti aio, koska silloin alentuisin tasollenne.
Kyse on lopulta kunniasta, oikeutuksesta ja halusta näyttää omaa osaamistaan ja tuottaa sen kautta iloa muille ihmisille. Potkia koko kaupunkia, vanhaa maakuntaa ja lääniä takapuoleen. Pyytelemättä anteeksi ja asenteella. Onko tarkoitusperäni oikea? Missä menee punainen viiva, se raja, jonka jälkeen kunnianhimo turmelee?
Tällä risteysasemalla näen kuitenkin oudon junan, sen saman jonka luulin saapuvan luokseni ja jonka kyytiin piti nousta kovin samanlaisena silti erilaisena. Minulla ei ole lippua tähän junaan, eikä se ole enään minun junani. Se on vain valitettavasti juna joka matkaa minun junani kiskoilla.
En tiedä vielä onko se hyvä, vai huono asia. Se voi olla minulle hyödyksi tarjoten alustan, tai viedä viimeisetkin toiveet minun visiostani.
Iso kysymys onkin: Mitä teen, jos minulta viedään kiskoni?

Tätä kysymystä pohdin nyt syvästi. Mieli tekisi viskiä, vesipiippua ja hierontaa. Paetakko tätä kaikkea kauas pois.. Pyyhkiä todellisuus pois edestäni, silmistäni ja mielestäni etsien itseään ja tarkoitustaan uudestaan? Tyytyä vain harrastelemaan ja neppailemaan omassa kuplassani? Vai etsiä uusia tuulia ja suuntaa?
Tutkimisen hienoimpia puolia on se, että yksi vastaus saa aikaan enemmän kysymyksiä. Niin nytkin.
Jäämme pohtimaan hyvin syvissä vesissä valmiina lyömään tarvittavat ässät pöytään, ennenkuin on liian myöhäistä. And trust me.. I got shitloads of them in my sleeves.

Teoreettista hölinää rakkaudesta ja rommipulloista

Jatketaanpa edellisen tekstin innoittamana syitä, seurauksia ja elämänviisauksia rakkaudesta.
Ensinnäkin hullu tiedemies utelee sisälläni pää keinuen "What is Love"?
Se on sarja tuntemuksia. Rakkaus voi kohdistua itseesi, toiseen ihmiseen, tai vaikkapa hyvään rommipulloon. Näistä kannatan tietysti intensiivistä hetkeä, rakkaudenjulistuksia kaikin kielin rommipulloa kohtaan, mutta vaikka kaikin kielin, ei kieltä kannata kuitenkaan koittaa uittaa pullosta sisään. Edes espanjaksi, ellei kyseessä ole vaikkapa erinomainen Angosturan 1919 tai 1824 rommi. Sinuna olisin jo uittamassa ja rakastamassa tätä.
Rakkaus on myötäsyntyistä, se asuu meissä kaikissa ja on yksi niistä universaaleista asioista, hyvistä asioista, joita ihminen tuntee.
Ellet sitten ole psykopaatti ja rakasta kaasukammioita, kivityksiä ja polttopulloja?

Rakkauden tunne syntyy minun käsittääkseeni lähinnä hormoneissa. Näissä ihanissa vartalossa surraavissa liskomiehen ja alkuasukkaan aivojen jäänteissä. Dopamiini, Testosteroni, Estrogeeni, Serotoniini ja toki myös Oksitosiini.. You name it. Nämä mahtavat psykedeelistä mielihyvää tuottavat aineet saavat pääosin aikaan rakkauden tuntemuksia sinunkin kehossasi. Niiden pitoisuudet vaihtelevat kuitenkin henkilöittäin ja aihetta on tarkemmin tutkittu ja ihmiskokeiltu. Esimerkiksi minun kehossani dopamiinilla on hentoinen yliote muista, mutta olen hämmentävän tasainen tässä muuten, mikä taas ei ole ymmärtääkseni ihan tavanomaista.

Entäpä parisuhteet? Niin.. parisuhde ei synnytä rakkautta maagisesti, kaksi ihmistä synnyttää sitä itsessään. Ihastuminen on siis yhdistelmä kemiallisia reaktioita nupissasi, sekä tämän päivän modernia tietoisuutta, kuten arvomaailmaa, pehmeitä sänkypuheita ja sellaista. Eli.. Siinä pitää olla sitä oikeanlaista kemiaa. Tämä kemian puute on itsessäni kiintoisa piirre. Tavallaan olen täysin on/off sen kanssa, jos sitä ei vaan ole, en osaa kiinnostua ihmisistä (mihin keveästi introvertti luonteeni kannustaa muutenkin). Taas jos se kipinä syttyy, niin kaivan kaikki ässät, temput ja muut jutut hihastani, koska luolamiesaivot päättävät että miehen tulee tehdä aloite ja vietellä.
...Silti.. Herrat.. Olkaa luovia, kääntäkää tilanne niinpäin, että yhteyden luotuanne laittakaa neidit kilpailemaan. Tai paremmin todettuna, todistamaan että he ovat sinun arvoisiasi. Keinot tähän saatte löytää itse, mutta kerran kuullessani suhteen kanssani olevan kuin työhaastattelua, tiedän tavallaan onnistuneeni. Minun pitää olla varma, täysin tietoinen pitkässä juoksussa että pysyn sitoutuneena.
Mitä se parisuhde sitten tarvitsee? Minulla on teoria. Se vaatii intohimoa, läheisyyttä ja sitoutumiskykyä. Yksinään mikään näistä ei toimi. Myöskään se ei toimi jos ihmisillä on erilaiset tarpeet ja tavat osoittaa näitä ominaisuuksia. Tästä syntyy parisuhde, parisuhteessa on rakkautta, vetovoimaa toista ihmistä kohtaan...vähän aikaa.
Luonto on ovela ja sen tavoite on vain suvun jatkaminen, joten vetovoima kestää vain tovin. Tämän jälkeen alkaa ns. todellisuus. Silloin rakastuminen muuttuu rakastamiseksi.
Ai mitäkö eroa näillä kahdella on.. Perustavanlaatuisesti rakastaminen on tahtolaji, se ei roiku enään pelkästään hormoniryöpyssä. Sinun pitää siis itse löytää tunteistasi ja järjestäsi syyt olla ja rakastaa jotakin.

Miten näin tapahtuu? Minä koen, että vaikka elämmekin tasa-arvoisessa maailmassa on tavallaan sukupuolirooleilla vielä arvoa (hyyyiii mikä sovinisti). Kyllä, nyt voitte feministit laittaa pään palavaan pensaaseen siilitukkineen päivineen.
Nimittäin jos suhteessa aletaan liikaa tasapäistää sukupuolijakoa, jolloin siinä onkin kaksi androgyyniä kaveria ja kämppistä se ei toimi. Siinä pitää olla sitä jännitettä, jota kaksi eri sukupuolta synnyttää. Mies on mies ja nainen on nainen.piste.
Se muuten ei tarkoita nyrkkiä ja hellaa, tai naisen euroa, tai sitä miksi on palomiehiä, eikä palohenkilöitä, tai palonaisia, vaan sitä että olemme erilaisia, hyväksymme sen ja elämme sen roolin mukaan.
Minä haluan olla kuningas ja haluan viereeni kuningattaren. Molempien tulee siis kohdella toista tämän roolin mukaisesti, jotta jännite pysyy.
Kyllä saatte olla ystäviä, saatte asua yhdessä, tehdä kotityöt haluamallanne tavalla, mutta älkää unohtako toisianne, tarpeitanne, kunnioitusta, keskustelua ja jännitystä.
Muistakaa rakastaa, ehdoitta, koska se on humaania. Se on tarve joka meillä kaikilla on, rakastaa ja olla rakastettuja. Sitä voi antaa, sitä pitää antaa ja sitä pitää myös saada. Valitettavasti tässä kohtaa me kaikki eroamme toisistamme, kuten varmaan päättelit jo edeltä. Rakkautta voi siis saada ilman parisuhteita. Osa saa samoja tunteita kaverisuhteista, lemmikeiltään, perheeltään, työstään, rommipullosta, sitä on kaikkialla, kun sen vaan huomaa. Se ei synny tyhjästä, ei vaadi toista ihmistä, koska edelleen..
Se parisuhde on tästä erillään, mutta toimiakseen se on asia jossa sinun on luotava rakkautta toista kohtaan itsestäsi ja vastavuoroisesti saatava sitä toisesta, mielellään haluamallanne tavoilla.
Suhde ei luo rakkautta, vaan rakkaus luo suhteita. Näin on luonto päätänyt.. Ja hyvä niin.
Oltais muuten kadottu tältä pallolta kokonaan (näin hormonaalisesti ja esi-ihmistä ajatellen).
Meinaan koko romanttisen rakkauden konsepti on syntynyt vasta kauan näiden aikojen jälkeen, kun piti jotenkin luoda pidempiä suhteita. Toisaalta jopa joutsenet pystyy tähän, et silleen..
Lopulta me emme tiedä tästä yhdestä kaikkia yhdistävästä tekijästä paljoakaan, eli kaikkeen pätevää "Rakkauden teoriaa" ei ole. Ehkä kivempi niin, voidaan jokainen funtsia tätä rommipulloa rakastaen ja sieltä pohjalta ne parhaat teoriatkin lähtee.
Et silleen. Gonzomiähen päiväkäsky ilman miekkoja kuulukin: Rakastakaa toisianne, myös niitä jotka on assholeja, tai Altian rommipulloja, koska jos siihen pystyy, löytää sisältään kauniin rauhan, kaikkialla.

Tahtoisko niin?

"Ilman rakkautta olemme puolitiessä helvettiin"

Tänä iltana minulla on haaste. Haasteeni on käsitellä pääni sisäisiä keloja, viboja ajautumatta aivan järkyttävän rönsyihin. Rönsyihin, joissa ihmetellään miksi rakkaus on ihmisen perusominaisuus, tai miksi hyvyys kukistuu niin usein kateuden, ylpeyden ja pahuuden alle. Miksi se on niin vaikeaa? Tällaisina aikoina en voi kuin peräänkuuluttaa tätä universaaleinta ja humaaneinta sanomaa: Rakastakaa toisia, kuten rakastatte itseänne.

Miksi tämä aihe? Aihe jota en tavallaan pysty käsittelemään objektiivisella tasolla, koska näen edessäni sellaisen vuoren, josta on kirjoitettu "muutama" tätä tekstiä pidempi kirja, "muutama" tätä aihetta käsittelevä laulu, runo, haiku, kirje, viesti, puhelu, kosketus, tunnustus.
Niin miksi? Koska se tuntui omimmalta ajatukselta juuri nyt. Uuden alun porteilla, kun päähäni haluttaisiin jälleen sovitella niitä vaaleanpunaisia laseja katson taakseni, tähän hetkeen ja tulevaan.
Menneisyys, on mennyttä. Sieltä on ammennettava sen tarjoamat opit huomioiden, ettei yleistäminen ole oikea tapa edetä, että jotkin ns. virheet ovat olleet hyödyllisiä ja jotkut näistä pieleen menneistä asioista voivat onnistua uusien ihmisten kera. Muistettava kuka oikeasti itse olet ja sen tajuaminen ja hyväksyminen, tai lähes valaistuminen? on oikeastaan helkkarin vapauttava kokemus. Ihminen ei ole valmis, vaan muuttuu kasvaessaan.
Nykyisyys on tärkeintä. Meillä on ikävä tapa kaihota mennyttä, pelätä tulevaa osaamatta elää hetkessä.
Kun katson nykyistä tilannettani ulkoapäin koen suunnatonta tyytyväisyyttä. Tuo ihminen on taas pelannut aikansa ihmissuhdebingoa, kokeillut, nähnyt, tehnyt, ollut. Ja viimein löytänyt vertaisensa. En uskalla kertoa mitä tämä sana tarkoittaa tässä yhteydessä. En usko että on olemassa "sitä oikeaa", vaan mahdollisia oikeita ja potentiaalisia kumppaneita on paljon. Olisi paljon enemmänkin, jos en olisi itse kohtalaisen nirso siinä kenen kanssa pystyn sitoutumaan. En myöskää haluaisi vertailla ihmisiä, mutta teen sitä silti. Kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Minussakin. Nyt olen tilanteessa, jossa ainakin nyt näen kombinaation niitä ominaisuuksia joista pidän ja joita arvostan. Edelleen näitä erittelemättä. Tämä pelkästään ei tietenkään riitä. Siinä on oltava sitä kuuluisaa "jotakin", sitä oikeenlaista kemiaa, vetovoimaa ja sitoutumiskykyä. Ruksitin ässäarpaani kolmen suoran tämän kohdalla, joten.. Se on menoa.
 Silti.. Tällä kertaa tunne ei ole niin juovuttava, niin..hmmm.. "Hei, hypätään nyt samantien pimeyteen". Vaan olen oppinut hillintää, järkeä ja tarkkaavaisuutta menneestä. En tietenkään voi tietää miten kaikki taas päättyy. Voin vain nauttia kyydistä täysillä yrittäen täysillä rakentaa jotakin kestävää ja parempaa, itseäni suurempaa. Eli kurotella tulevaisuutta kohden hitaasti ja hymyillä. Eli ehkä mun ei tarvi hakea ensitreffit alttarilla ohjelmaan (kiitos linkkaajat..) vaik sainkin sen lomakkeen täytettyä :D
Mut huomaatteko.. Jotain järkeä tässä viel on. Meinaan, vaikka polttelisikin vapauttaa sisäinen vuoristoradan jarruni kokonaan ja antaa tunteideni räiskyä tässä tekstissä.. En sitä silti tee, ainakaan viel.
"jos sä tahdot niin, olen virhe joita tapahtuu"

Tämän ajan aaveita ja pakkasen puremia haaveita

Ajoin öistä valtatietä pitkin. Valokiilat leikkasivat pakkasen puremaa lumista maisemaa vauhdilla. Radiosta pöllö lauloi vanhaa klassikkoaan ajattomalla soundillaan: "Hyvää yötä maailma". Silti oloni oli rauhaton, levoton, eikä yön syli tuntunut turvalliselta. Koko yhteiskunnasta tuntui olevan tolkku kadoksissa sitä mukaa mitä syvemmälle hanki kasvoi suomi neidon aivoissa. Ja minä luulin jo nähneeni keväällä jäävuoren huipun, enteillyt kristalipallostani kauheuksia ja haamuja ilman ennustajaeukkoja.
Pelko oli levinnyt maailmaan kuin syöpä vuoden 1947 sukupolveen. Painoin kaasua, halusin pakoon, pois tästä kaikesta. Pelosta, elämästä, nykyisyydestä, ihmisistä. Kun menee tietyn rajan yli ei näe paluuta entiseen, tarpeeksi kaasua ja maisema katoaa ääriviivoiksi olevaisuudesta. Kirosin mielessäni koko aikakautta. Miksi juuri minun piti nähdä kaiken kauniin romahdus juuri sinä hetkenä, kun olimme menossa viimein ihmiskuntana eteenpäin kohti rauhaa. Syklinen aallonpohja yllätti, sivilisaatio heitti häränpersettä ja nyt pahat voimat ovat hiipineet kukin milläkin huputetulla ratsullaan, naamari päällään tarjoten omia mustavalkoisia aatteitaan suoraan menneisyydestä aatettaan ammentaen. Ja taas ovat hyväuskoiset lampaat, epävarmat, syrjityt ja muut joiden sielut piti pelastaa, eikä sysätä vielä syvemmälle turmioon marssimassa sinivalkoisin silmin kohti xenofoobista maailmaa. Sitä maailmaa pakenen. Haluan sen rajan ylitse, jossa en näe tätä mv-lehden ja muun vaihtoehtomedian syöttämää totuutta, jossa syödään rautaa ja paskannetaan kettinkiä. Rajat kiinni! Pelastetaan naiset, lapset, vanhukset polttopulloilla ja muinais-skandinaavisella mytologialla, hitler jugendilla, koppalakeilla, kaavuilla ja muulla ääriroskalla. Ihmettelen miten kukaan ei koe Deja vu ilmiötä sadan vuoden takaa, jossa kansalaiset alkavat vahtimaan järjestystä, ottavat poliisin roolia, nostavat itseään jalustalle ja perustelevat kaiken pelolla ja yleistämällä. Edes äärivanhoillisessa ja kaiken pelastavassa Suomen Puolustusvoimissa ei uskota enään siihen mantraan, jossa yhden mokatessa laitetaan kaikki samanlaiset kurkkusalaatit kärsimään.
Haluaisin nähdä tilanteen, jossa kansa luottaisi valtiovaltaan ja yhteiskuntaan. Samalla kuitenkin tiedostaen millaiset omaa etuaan ajavat sedät sinne on päästetty sikailemaan meidän rahoillamme en tavallaan ihmettele, että heikoimmat, väkivaltaisimmat ja muut sisäistä fallossymboliaan etsivät ovat alkaneet meuhkaamaan. En v..u jaksa edes aloittaa siitä millaista sairasta poliittista peliä on ihmisen perusterveydenhuollolla pelattu. Millaisia hallintarekisterejä haettu valehtelemalla päin kansan kasvoja. Polttaisin ketjussa jos olisin niitä miehiä miettien: Milloin tällaisista perseilyistä tuolla tasolla tuli sellainen maantapa, ettei kansa, media, virkamieskunta, tai edes muu edustajisto ruoski sanansäilällä ja sulje näitä jäseniä pois yhteisöstä? Vaan ei.. Pari somepäivitystä, linkkiä ja pari rohkeaa kolumnistia, jotka varmaan on pian vaiennettu, tai olisi jos asuisimme jossakin ailahtelevammassa valtiossa. Jos ajatellaan että tällaisen töpeksinnän ja selkeän kusetuksen jälkeen saa jatkaa tehtävissään ja päätä silitetään, niin ei ole ihme ettei kansa luota valtioon.
Silti.. Jos väkivalta olisi ratkaisu kaikkiin ongelmiin olisi kuokat taottu rynnäkkökivääreiksi ja takaisin kuokiksi jo tuhat vuotta takaperin. Silloinhan meillä ei olisi ongelmia. Silti ihminen on heikko, ahne, omaa etuaan alati ajava, maihinnousukenkiensä teräskärkiä vertaileva ja kaikki muut  maahan polkeva laumasielu. Silti meillä on valinta hyvän ja pahan väliltä.
Tätä totaaliseen kaaokseen hitaasti ajautuvaa maailmaa pakenen. Vaikka pimeys, suurpainenatikat ja tähdet muuttuvat viivoiksi sivuikkunassa en pääse pakoon ajatuksiani. Moraalista ja henkistä pahoinvointiani. En tiedä vielä missä sen raja kulkee. Sellainen raja että ihminen voisi paeta itseään ja mennä rajan taakse tuntematta mitään, näkemättä mitään ja vain hymyilisi. Ne jotka ovat menneet.. Asuvat nyt pehmustetuissa huoneissaan jatkuvan tarkkailun alla. Vapautettu sielu on vaarallinen. Vapaa mies on myös vaarallinen ja vapaasti ajatteleva sellainen on kaikista vaarallisin.
Eskapismin runnoma sieluni huutaa viimeistä vapauttaan, mutta ulkona satava lumisade muistuttaa, että joskus kaiken roskan päällekin voi sataa uutta ja puhdasta. Pysähdyn. Katson itseäni peilistä ja näen väsyneen ilmeeni takaa tutun toiveikkaan katseen. Astun ulos pakkaseen tien pientareelle. Seison hetken lumessa keskellä hiljaisuutta, jonka vain hiljainen lämmityslaitteen humina peittää. Hengitän kirpeää pakkasilmaa ja annan sen puhdistaa aivojani. Kenties meillä on toivoa ihmiskuntana, niin pitkään kun puhtaita ajatuksia ja puhtaasti ajattelevia riittää. Lopulta.. Haluan uskoa ihmisen kykyyn tehdä hyvää ja levittää tätä uutta, puhdasta lunta kaiken pahan päälle. Puhtaalta pöydältäkin on hyvä ponnistaa, ehkä puhtaalle sielulle on hyvä rakentaa parempaa maailmaa.. Kaikille.
Havahdun ja tömistän lumet päältäni. Katson hetken tähtiin ja astun takaisin lämpimään. Suljen lopulta oven perässäni ja kaasutan tieheni. Taakseni jäävä lumienkeli vilkuttaa perääni toiveikkaana. Sekin tiedostaa mahdollisuuden paremmasta meissä kaikissa.