Kevättalven väsymystä

Maaliskuu hyökyi taas kiireisenä ylitseni. Tajuten sen muuttuvan hitaasti kohti huhtikuuta. Kiire, kiire, painaa, painaa, kirjoittaa, lukee, raportoi..

Viimeisiä puristuksia ennen niin kutsuttua kesää. Vieläkään tietämättä mitä sen kanssa teen.

Otan huikan olutta ja mietin.. Ei en oikeasti haluaisi ajatella mitään. Sellainen täydellinen punaisen ”Reboot” napin painaminen tuntuisi hyvältä. Harmikseni tajuan, että alkava kevättalvi ei ole tuonut mukanaan tuttua tunnetta: Kaukokaipuuta ja elämän filosofoinnin tarvetta. Ei pitkiä sessioita vesipiipun kera, Sonin soidessa taustalla. Huikka rommia sieltä, olut tuolta. Jumittelua ja välähdyksiä ilman kiirettä.

Väsymys on täällä. En jaksaisi kiinnostua ja pahoittaa mieltäni mistään, vaikka aihetta olisikin. Kymmenen vuoden laman jäljiltä mielensä pahoittaminen, halpa tv-viihde, ääriainekset.. Koko ilmasto on muuttunut kylmemmäksi ja vihamielisemmäksi, vaikka sen pitäisi kaiken järjen mukaan olla kovaa vauhtia lämpenemässä. Valtiovalta.. En jaksa ees aloittaa.. Mitä jää jäljelle, kun ihmisiltä otetaan kaikki pois? No se halpa tv-viihde, aivottomuus, toivottumuus. Lohduton tulevaisuus ikuisena luuserina, köyhänä, hylkiönä. Kakkosluokan kansalainen ja valmista kauraa orjatyöluokkaan. Oikeastaan valtion tulisi kustantaa leikkaus ja kohennuspäissään ilmaista luotia ja köyttä kaikille kelkasta pudonneille. Ihan vaan koska ihmisyydestä on tullut pelkkä kustannustekijä.

Huuh..

Mihin tää pallo oikeasti menee?

Periaatteessa. Voitaisiin sanoa tulevaisuuden syntyvän aina tuskasta. Jos olemme viisaita tuosta tuskasta kypsyisi aina parempi maailma. Meidän tulisikin oppia, ettei meillä yksinkertaisesti ole varaa toistaa menneisyyden virheitä.

Diippii shittii, eli maaliskuu.. U did it. 

Onneksi sentään soundi pysyy vakiona ja tippa rommia lämmittää edes vähän väsynyttä mieltä.

Oon silti edelleen sitä mieltä että pitkä lämmin loma ja nollaus.. God that I miss them.

In da year 2016

Vuoden viimeisenä päivän on kuulemma trendikästä, hip ja cool muistella mennyttä vuotta.
Monelle artistille, staralle ja muulle tutulle jutulle se oli valitettavasti viimeinen. Monelle ystävälleni, tutulleni ja läheiselleni se oli hankala. Vuosi 2016 oli ikävä myös talouspoliittisesti, geopoliittisesti, tai ihan vaan poliittisesti korrektisti poliittisesti perseestä. U know what.. Sama syöksykierre jatkuu ensi vuonna. Rikkaat cashaa ulos, köyhät ja kipeät kuihtuu ja talous matelee. Talous matelee, koska kauppa ei vedä. Kauppa ei vedä, koska kuluttajilla ei ole rahaa, koska kun kauppa ei vedä oyosakasab potkii sinut tehottomana nuolemaan valtion suolakivestä Sipilän, Orpon ja Soinin (&co.) kyyneleitä. Oravanpyörä jauhaa siis samaa lauluaan.
Silti vuosi 2016 oli, nämä asiat unohtaen, omasta itsekkäästä näkökulmastani katsellen mahtava.

Miksi?
Muistan sen oudon fiiliksen mennä uutena vuotena seistessämme eräässä harmaassa kaupungissa ratapenkan päällä (nurmikolla). Juotiin skumppaa, raketit ampuivat päin ja taustalla soi vaan: "Anna tuulen puhdistaa..". Vuosi 2015 oli ollut melkoista vuoristorataa. Tavallaan upeaa, mutta myös raastavaa aikaa.
Kaikki päätti sattumakaupalla muuttua heti tammikuun pakkasten purtua.  Pieniä kipinöitä, paljon puhaltelua. Nyt kun katson kaikkea muutosta vuodessa voisi pyöritellä päätäni, jollen olisi tyytyväinen ja onnellinen. Total eclipse of life.

Joulukuinen yö.. Taivaalta sataa hennosti lunta pimeyksien keskeltä katulamppujen valaisemaan maahan.

Katselen yölampun valossa sinua nukkumassa lämpimässä käpertyneenä. Valutan kättäni peittosi alle ja kaappaan sinut viereeni tuntien onnellisuutta tästä pienestä, lyhyestä hetkestä. Mietin kuinka monesti olenkaan kasannut elämäni alusta pala palalta päästäkseni taas tähän pisteeseen.
Muistelen kulunutta vuotta. Hymyilyttää. Niin monta muutosta, niin paljon iloa ja rakkautta.

En osaa selittää miksi tunnen näin. Se vain on. Levollinen, hyvä olla. Yksikään parisuhteeni ei ole koskaan tarjonnut alkuhuuman jälkeen mitään tällaista. 

En voi tietää mihin elämä meitä heittelee, mutta sen tiedän että tulevaisuutta.. Tulevaisuutta ei kannata pelätä, koska pelossa ei kannata eikä pidä elää. ”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. ” Silti meillä on vain tämä hetki, yhteinen elämämme retki. Ja minä, minä valitsen sinut siihen mukaan. Siksi, että olet upeaa matkaseuraa, sellainen jolle haluan avata oven ja läpsäistä takamukselle heti perään. Siksi, että huonoinakin hetkinä pidän sinusta, siksi, että minä uskon sinuun, minuun, meihin. Siksi, että rakastan sinua. Niin teen nytkin, lumen sataessa pieninä hiutaleina kadulle, suutelen sinua ja kierähdän hymyillen omalle paikalleni. Ehkä jouluöissä tosiaan on taikaa?

Hyvää, parempaa ja muutosten täytteistä vuotta 2017 just siulle.

Kaamos ja minä

Marraskuu... Ei kasvanut mandoliinipuuta torille, vaik markkinapäivä olikin.

Tänään oli pakkasta ja iltapäivällä koulusta ulos päästyäni katsoin, kuinka maasto oli yhtäkkiä täynnä kokkelia. Sniffasin ja havaitsin ainoastaan nenäni paleltuvan, joten ethän sinä kokeile sitä, ethän?
Ei vaan.. Loppusyksy on taas koittanut. Vuoden masentavin vuodenaika, jolloin räntää sataa ja Kouvola voisi olla kauneimmillaan, jollei Pohjois-Karjalaa olisi keksitty.

Tässä kuussa teemoina ja päälimmäisinä asioina ovat:

1. Kaukokaipuu ja matkakuume. Joka vuosi.. Syksy ja kevät, muutosten vuodenajat saavat vanhan suolan ja vapaudenkaipuun nostamaan suloisen janoittavaa päätään rännästä. Tekisi mieli nauttia vapaudesta ja lähteä lämpimään nauttimaan valosta, auringosta ja karkuun Suomen masentavasta poliittisesta ilmastosta, jossa pääasia on vain SSS:n, illuminatin ja molempien verotiedoissa julkaistun isorikkaan lompakko. Meanwhile irtisanotaan kaikki->ei varaa kuluttaa->ei rahaa verokassaan ja yritysten maailmanpankkiin->oravanpyörä keeps spinning. Ikuisuusaihe ansaitsisi joskus oman postauksensa?
2. Väsymys. Olen ollut toista viikkoa kenties väsyneempi, kuin vuosiin. Tiiä mistä tämä sitten johtuu? Pari viime syksyä on mennyt kenties varpaillaan, tai muissa murheissa, joten ei ole ehtinyt ns. keskittyä myös itseeni? #Kaamos
3. Edelliseen liittyvät epäilyt koulutusalan suhteen. Väsymys ja jatkuva ”Oot paska matikassa-> jatkuvaa laskemista ja jatkuvasti aivan pihalla”. En tajua miten päädyn aina inssipuolelle ja koen saman fiiliksen, mutta minkäs teet.. Ikuista itsensä ja työn etsimistä? Vai onko työ aina shittiä kuitenkin, joten paras saada siitä mahdollisimman paljon irti?
4. Samalla koen ajoittaista tympääntymistä tämän maan olutskeneen, jota haluaisin yhtä aikaa kiusata ja toisaalta verkostoitua. Tätä kaupallisuus vs idealismi, tai pienet piirit vs miellyttämishalu?  
5. Silti pimeyden keskellä kauniit kasvot ja terävä pää auttavat jaksamaan tässä kaamoksen räntäisessä sylissä. On meinaan oikeesti jännää elää parisuhteessa tällä tavalla. Se tuntuu lämpimältä ja saa alati itseni hymyilemään.
   
   
   No... kohta on onneksi kevät. Jälleen.

Päivämme materiaalilaskureina

(Editors note: Tämä teksti on alunperin tehty LAMK:n projektina allekirjoittaneen kynästä. Teksti liittyy etäisen läheisesti ympäristökylä-tapahtumaan ja materiaalijalanjälkilaskurin esittelyyn. Kuten aina.. Se olisi ollut liian helppoa. Julkaisen tekstin tietysti myös tässä:)

Torstai on toivoa täynnä vai torstai on tonneja täynnä?

Päivä oli alkanut syksyisenä harmautena, johon yleensä pystyy vain sellaiset kylät kuin Kouvola, tai Joensuu. Kuitenkaan räntää ei satanut vaakasuoraan ja se kuuluisa solerakin tuli esiin viimeistään illan viimeisen tuopin kohdalla. Joten pystyimme tuon onnellisen hetken ajan kuvittelemaan olevamme jossakin muualla.

Aamulla kuitenkin seisoimme jonossa tavalla jolla vain pienet ekaluokkalaiset, tai valtion leirikoulun pienet nurmiporat pystyivät seisomaan.

Jossakin keskellä ”lahen” kauppatoria. Lahti.. Tuhansien tarinoiden kaupunki, josta itsestään on turha mainita mitään. Kaupungista on kaikki mainitsemisen arvoinen jo mainittu, viitattu, kivitetty ja poltettu. Kaikki mainitsemisen arvoinen tulevaisuudesta löytyy kuitenkin lahtiblogista, joten jätämme tarkemmat kuvailut heille, jotka jo ovat olleet sanan säilällä oikeassa paikassa parempana aikana.

Eksakti lokaatio jossa postasimme kyseisenä aamuna oli tietysti ympäristöviikkojen ympäristökylä. Paikassa täynnä vihreitä aatteita kauniista tulevaisuudesta, molemmista aatteeseen uskovista ja muutamista paikalle eksyneistä eläkeläisistä, jotka ajattelivat kenties saavansa ilmaisen mukillisen luomukahvia kaiken käännytystyön keskeltä.
Ja me... Me opiskelijat valmiina käännyttämään jokaisen kynnelle osuvan kulkijan. ”Hei haluaisitteko kuulla.. Ei siitä yhdestä kaverista, joka lupasi tuoda rauhan, eikä siitä toisestakaan joka lupasi karkottaa jääjätit (Ei oo muuten jääjättejä näkynyt...), vaan materiaalilaskurista?”

Aamuinen koomaus lähti ison kahvimukillisen voimalla, mutta edes munkki ei poistanut jäätöä silmistämme. Sanat mongertelivat suistamme, kuin käärmeenkielet kuiskaten vaikutuksia paremmasta pallosta ja heristäen omille kulutustottumuksillemme sormea (annoin itse avokasta itselleni, kunnes lopulta naamani punoitti. Tai ehkä se oli se kaunis neito apteekissa, jonka mielestä olin nauttinut tarpeeksi monta ilmaista magnesiumtablettia ja vitamiinijuomaa tuote-esittelystä?)

Tällä savannilla kuitenkin vaelsimme etsien riistaa kokonaisen aamupäivän. Koluten kauppahallin lihatiskit, katsellen nälkäisinä juustoaltaisiin, käännyttäen Jehovan todistajia paperittomaan maailmanvallankumoukseen ja tarjoten kemian opettajille kasvisruokavaihtoehtoja ”Jos lehtisalaattiin yhdistää Mung-papuja ja kaiken koristelee HK:n sinisellä.. saadaan hyvin kasvisperäinen yhdiste”. Lanuaukion penkeilläkään ei ollut kadunmiehiä, joilla olisi ollut kenties aikaa suorittaa laskuria. Kenties routa oli jo ajanut ystävämme lämpimien veneiden alle satamaan tietäen erästä tv-sarjaa lainaten talven olevan tulossa. Mietimme heidän hyvinvointiaan ja sosiaalitoimen saamattomuutta kitkeä asunnottomuus pois tästä entisestä hyvinvointivaltiosta, jota revittiin nyt milloin median, milloin EU:n, milloin maailmanpankin, suurvaltojen, tai muinais-skandinaavista mytologiaa tulkitsevien hourupäiden toimesta.

Ympäristökylä itsessään oli pelottava paikka täynnä kaltaisiamme. Kuin olisi lähetyssaarnajana vaeltanut via dolorosan sijaan lähetysmessuille liperit kireänä. Kilpailu sielunpaimenten lampaista oli suurta. Saimme heittää matikkaa koriin ja joukkueemme kepulainen kieroilija ja kapteenimme onnistui pussittamaan lohenkin. Keräsimme kukkasipuleja muualtakin, kuin kaupungin kukkaistutuksista. Samalla törmäsimme sähköä kauppaavaan mieheen, jonka koko koti toimi elektrisiteetillä aina lämmitystä myöten. Olisimme halunneet kaupata hänelle aurinkopaneeleita, mutta epäilimme herran saavan niin suuret paljousalennukset työnantajaltaan ja tämän kasvottoman korporaation vartioivan kirstunvartijaansa siinä määrin, että puhekin säästämisestä olisi valunut, kuin hiekka Saharan lasten hiekkalaatikolle. Ilman liukumäkeä sinne ei ole asiaa.

Vihreiden teltalle emme uskaltaneet. Heillä ei kuitenkaan ollut kokoomuslaista julkilausuttua ilkeyttä NATO kuhertelun ja nallekuvioisen lompakon kera, eikä keskustalaista himokristillistä vanhoillisuutta peitettynä maalaismaisemien latolöytöihin. Tuntematon pelotti meitä kaikkia suuresti, eikä meillä ollut varaa menettää retkikunnastamme yhtäkään, ei edes excel-taulukon kantajaa. Onneksi päiväämme alkoi saman tien piristämään lavalla alkanut lahtelaisversio ”Ensitreffit alttarilla”-ohjelmasta. Sillä poikkeuksella, että mastokaupungissa oli löydetty kierrätyskeskuksesta häävaatteet kahdelle pahaa-aavistamattomalle kaupunkilaiselle, jotka nyt marssivat ekotekona avioon luvaten muuttaa 10m2 pienempään asuntoon, siirtyä kasvisruokaan ja ostaa seuraava auto viereiseltä sähkökauppiaalta. Päätimme toivottaa onnea hääyöhön ja poistumme takavasemmalle kuokkimasta näitä bileitä.

Teimme empiirisiä havaintoja, kuinka helikopteria pyörittämällä ja siitä kuvia ottamalla voi saada ansaittua huomiota. Tai ainakin jotakin sinne päin. Tekniset termit eivät kuitenkaan ole vahvuuksiamme ja pyörittäjäkin oli jostain Malmin takaa paikalle eksynyt nuorimies.

Episodi kuitenkin sai ihmiset kasaantumaan ja tulemaan luoksemme, eikä toisinpäin, mikä sopi väsyneille jaloillemme kalliilla materiaalilla kulutetuissa ja kenties aidolla lapsityövoimalla ommelluissa tohveleissamme. Shanti. ehkä ensi kerralla verhoamme varpaamme tuohivirsuilla, mutta vain valmiiksi kaatuneesta maapuusta otetulla tuohella.

Lopulta nestehukka hyökkäsi takavasemmalta ja jano kasvoi. Päivä savannilla oli kääntynyt kurkuissamme hiekkapaperiksi vailla lohtua ja viimeistä voitelua. Kaipasimme Kari Grandia, mutta valitettavasti me emme olleet neitoja pulassa. Tätä päivitellessä havaitsimme Kipparin livistävän kameramateriaaleineen muualle, kenties seiska- tai hymylehden toimitukseen kauppaamaan kuvia koptereista? Shanghaijasimmekin siis muutaman paikallisen alkuasukkaan ohjaamaan meidät viereisen lähteen luokse. Kenties kipparia onnisti lopulta paremmin, kuin meitä jotka hävisimme ja hävitimme illan edetessä ensin kolikkomme ja sitten toisemme. Retkikuntamme hajotessa lupasimme toisillemme seuraavalla kerralla heittää sormuksen tulivuoreen, vai (excelin reppulien reppuun?) ennen rentoutumista Rautatienkadun Kaakkois-Aasialaisissa hyvinvointilaitoksissa. Tiesimme silti sydämissämme, että maailma muuttuisi vain yksi projekti, yksi laskuri ja yksi täydellinen päivä ilman sähköisiä atk-laitteita ja excel-taukoita kerrallaan.

”Jos joltain toiselta tähdeltä katsella vois

kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois

Ken silloin itkisi krokotiilinkyyneliään

Maapallo lahjaksi lapsille jää”

Mitäs me lahelaiset

00:07 Triple O' seven perjantai-iltana. Silmiä alkaa uhkaavasti luppaamaan, vaikka on viikonlopun alku. Se hetki kun pitäisi parantaa maailmaa kantakuppilassa vähillä opiskelijalanteillaan, mutta mie en jaksa tänään.
Toista viikkoa on elämäni jatkunut menoaan lahelaisena eli lahtivattilaisena, eli lahtelaisena.
"Mites sulla siel Tsikakos menee?"
Mietin jo kuinka monta kertaa olen tämän kuullut? Toisaalta täähän tarkoittaa vaan sitä, että ihmiset ympärilläni joko oikeesti välittävät, tai ovat kiinnostuneita, tai vaan pohjattoman uteliaita. Anyway.. Olen kiitollinen olemassaolostanne.
Oikeastaan tätä on ihan helkkarin vaikea summata, koska en ole vieläkään sisäistänyt tätä. Ainoastaan syönyt viiliä ja ollut ihan viiliksissä (yeah, shitty bun intended).
Tässä päällimmäiset hajatelmat:

1. Tasapaino ja uutuuden viehätys. On oikeasti jännää jopa tälleen vanhuksena muuttaa elämäänsä lähes kokonaan. Se kutkuttaa joka päivä, se tuo uutta sisältöä laitostuneeseen ruumiiseen ja nautin siitä. Tykkään vielä siitä, että päivilleni on syntynyt uutta sisältöä ja aikataulutusta. Se luo rytmiä ja pitää skarppina.

2. Koulu. Edelliseen vahvasti liittyvä tekijä. En tiedä valmistunko mie oikeesti koskaan, mutta on oikeesti tosi avartava kokemus oppia vaikkapa laskemaan taas. Meinaan se unohtuu. En muista ala-asteella olleeni näin pähkinöinä tunteesta, kun saa murtolukulaskun oikein, tai muistaa kemiassa jonkun yhdisteen veden ja hiilidioksidin lisäksi. Se, että oppii ympäristöasioista uutta, se että tutustuu uusiin ihmisiin erilaisista lähtökohdista. Se, että voi kokeilla miten hyvä on vielä missäkin. Toki miulla olisi paljon kritiikkiä liittyen mm. sähköisiin järjestelmiin ja mauttomaan ruokaan näin foodiena ja muuhun pikkuviilaukseen.

3. Parisuhde. Tästä olen satusetänä kertonut paljonkin. Silti arki on... seesteistä, ehkä me eletään molemmat vieläkin viilispöllyssä sekaisin kaikesta uudesta? Pieniä uusia asioita sitä kuitenkin oppii joka päivä. Oppii arvostamaan sitä, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse, arvostaa sitä että joku oikeasti tukee sua ja auttaa. Arvostan erityisesti taitoa manageroida taloutta ja niitä pieniä asioita. Aikaansaamista, vaikka kokohelapäiväduunissa. Siitä ropisee minun silmissäni niin paljon pisteitä ja papukaijamerkkejä, ettei edes opiskelijabileissä löydy kenenkään haalareista yhtä paljoa pätemispisteitä(ei en omista).

4. Lahti City. Jokainen lahtiblogia lukeva tietää tämän. Kaikki tuntee Lahden ja vaikka täällä on ikänsä pyörinyt se hohtaa vielä uutuuttaan. Se yllättää välillä monessakin mielessä, mutta tuulisuutta en ole rannikon jälkeen löytänyt. Nautin laiskana salaa siitä, että kauppaan on vain kivenheitto. Siitä, että lyhyen kävelymatkan päässä on kaikki. Veskun sorsat, rantakuppilat, puistot, Aleksin kiire, Rautsikan "pikku Kallio" hieromoineen ja leikkikalukauppoineen, ulkoilumaastot ja metsät vieressä. Tavallaan kaikki mitä ihminen kaipaa sielunsa hoitoon, tai sieluttomuuden hoitoon.

5. Sisäinen rauha ja haasteet. Vaikka tuntuu välillä siltä, että vuorokaudesta loppuu tunnit kesken ja välillä siltä, että oispa vaan duunissa se oli niin helppoa. Silti.. Tuntuu hyvältä haastaa itsensä. Huomata vielä oppivansa ja sen miten erilaista se on nykyään. Kokea se tunne ja ilo kun saa käyttää aivojaan oikeasti.
Samalla.. En ole vuosiin ollut yhtä tyytyväinen, iloinen ja... uskallanko sanoa onnellinen(?) elämässäni. Se on kaikkien näiden asioiden summa, mutta romantikkona annan parisuhteelle ja entiselle tyttöystävälleni, eli nykyiselle avopuolisolleni (what a word) paljon kiitosta ja paljon kunniaa. On kenties itsekästä sanoa, että on helpompaa katsella, tutkia ja ihmetellä maailmaa toisen kanssa, jolla on elämästä, maailmasta ja ihmissuhteista samanlaisia haluja, kuin itsellänikin. Se tekee tästä muutoksesta helpompaa niin helkkarin monella tasolla. Silti ennen muuta se luo suunnan yhteiselle elämälle jota tässä askel askeleelta elämme. Ja tiiätteks.. Se tuntuu meistä molemmista ihan hemmetin hyvältä, oikealta ja paikoin todella helpolta.

Koska kirjailija ei pysy hereillä on mentävä hiljakseen yöpuulle pohtien kaikkia viime vuosien muutoksia ja sattumia. Sitä miten kaikki on johtanut tähän pisteeseen ja miten tämä tästä jatkuu? Vain, Lahden, tähdet kertovat ilman kaasua.

Two weeks to midnight

Hän on täällä tänään. Tunnen sen jo hiljakseen nenässäni, ihollani, sydämessäni. Se on hiipinyt taas maailmaan, kuin varkain. Hän joka ei koskaan koputa, hän joka tuo mukanaan lopullisen pimeyden. Hän on syksy.
Hän on ilmassa taas. En haluaisi. Silti juuri tänä syksynä jokainen päivä, jokainen hetki kuljettaa minua lähemmäs tulevaa ja pois nykyisestä.
Se kulkee unissa rullaluistellen pitkin siltoja loppusyksyn räntäsateessa. En tiedä miksi, mutta jostain syystä Kuusankoski on unissani aina revitty suoraan B-luokan kauhuelokuvien halvoista lavasteista. Niin oli nytkin. Luistelin pitkin siltoja Kuusaalla peläten tippuvani joen kuohuihin liukkaalla säällä kymmenien siltojen ja tuhatpäisten tehtaiden varjoissa. Miettien samalla miten saisin tästä kaikesta kuvan Instagrammiin. Ilman somea et ole elossa unissakaan.
Voisin kertoa enemmänkin somen outouksista. Niistä jotka tiivistetään lauseeseen, joka saisi Kantin pyörimään haudassaan. Tai voisin kertoa siitä, miksi vuodet vierivät käsittämättömällä vauhdilla. Joskus syksyn saapuminen oli maailmanloppu. Pitkä, kuuma, ikuinen kesä olisi ohitse. Nyt se oli ystävääni lainaten: "Ehkä yksi tiistai". Niinpä..
Toisaalta tiedän, että samalla tahdilla seuraavakin kesä on ovella ja se avaa taas monia mukavia asioita esiin.

Silti.. En vaihtaisi näitä hitaita alkuyön tunteja mihinkään. Hetkiä jolloin Miljoonasade laulaa Juri Gagarinista ja maailma nukkuu. Minä valvon tuhansien laatikoiden keskellä. Ihmetellen aikaa, ihmetellen sitä miksi se oikeasti ei merkitse mitään ja oikeasti on kaikki mitä meillä on.
Nimittäin tavallaan.. Jos tietäisit kuolevasi vuoden päästä; mitä kaikkea muuttaisitkaan elämässäsi? Niinpä niin, aika paljon. Silti voisi kysyä: Miksi et muuttaisi näitä asioita jo tänään? Eroa systeemistä, rakasta täysillä, levitä siipesi maailman ylle ja näe ne pienet ihmeet lähelläsi.
Tarvitseeko asioiden tapahtua jollakin tietyllä syklillä? Tarvitseeko elää niin, että "Huomenna hän tulee", "Ehkä seuraavana päivänä"? Ja silti "Kaikki tässä ja heti" ei sovi minullekaan.
Minun elämäni suurimpia muutoksia on pian ovella. Se tuntuu oudolta. Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu oikealta. Se tuntuu siltä, kun käsi kurkulla hellittäisi ja toteaisi: "Nyt saat elää ja hengittää". Toisaalta onko sitä estetty ennenkään? Ehkä ei. Ehkä minäkin olen vain odottanut seuraavaa päivää jolloin kaikki muuttuu paremmaksi. Tajuten sen, että vaikka kuinka rukoilisi lottovoittoa, pitää se pahuksen kuponki täyttää itse.
Ehkä kaikki etenee nopeasti? Ehkä en välitä ajasta, jos kaikki tuntuu oikealta? Ehkä kaikki kaatuu, ehkä kaikki katoaa, ehkä olen väärässä, ehkä sinä olet väärässä?
Varmaa on vain kyyneleet lopussa. Joten... Sinä kysyt miksi? Minä vastaan omaan tapaani: "Miksi ei?"

Kaksi viikkoa.. Suurlähettiläiden "Kun tänään lähden"-hetkeen. En oikeasti tajua, että Hamina on kohta menneisyyttä. En tajua sitäkään, että minulla on vain neljä työvuoroa jäljellä. Sitten legenda poistuu laitoksesta. Viisi vuotta ja risat on tuossa työssä käsittämätön saavutus. En tajua, että en asu Kymenlaaksossa kohta. En tajua, että asun kohta ihmisen kanssa, jota voin sanoa rakastavani.

 Ja samalla pyörittelen päätäni kaikille risteyksille, mahdollisuuksille, pysäkeille matkallani. Enkä tajua, että polkuni on vasta alussa (toivottavasti). Koska olenhan päättänyt elää ikuisesti, tai kuolla yrittäessäni.




"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus"

Jäähyväiset Haminalle

Scraap, scraap, scraap.. Hiekkatie pölysi tossujeni alla. Oikeastaan ainoa mikä pölysi oli hautausmaan ympäri menevä kuntorata, eikä hiekkatie. Sellainen jonka sijainti oli menneisyydestä ah..niin tuttu.

Olin aamulla saanut niin omituisen viestin, että luulin sen olevan jokin ovela kalasteluyritys. Lyhyt selvitystyö olisi muuten aiheuttanut hikoilua, jollen olisi ollut valmiiksi märkä. Helleyöt ja pitkät kiusaavat aamut ovat toisiaan täydentävät vastakohdat. Sellaista tosielämän ying ja yang-kamaa.

Viesti näytti tulleen Lassila ja Tikanojan huoltopalvelusta: ”Työtilauksenne on valmis, nimi vaihdettu”.

En ollut tilannut mitään, joten hämmentävä viesti osoittautui pienen päättelyn jälkeen sellaiseksi, että oli laitettava lenkkarit jalkaan ja suunnattava kohti pohjoista.

Olen jo eksyä talojen väliin, niiden kaikkien näyttäessä samalta. Eivät sentään kuullosta samalta, toisin kuin edellisenä päivänä Puolassa, jossa jokainen sana kuulosti lähinnä: wzckyscychstmnanczKURWA.

Vilkaisu rappukäytävän tauluun paljasti epäilyt oikeaksi. Todella hämmentävä hetki. Siinä olisi ollut jollakin asukkaalla ihmettelemistä, kun kaksi naamaa koittaa kurkkia kilpaa huuruntuvan lasioven lävitse rappukäytävään. Näen oman nimeni vieraassa talossa. Näen oman nimeni lisäksi toisenkin nimen lisätyn samaan asuntoon. Puristan toista kättä vähän kovempaa. Näen vieressäni hymyilevät kasvot. ”Onks tää oikeesti totta”.

Niin onko tämä oikeesti totta?

Palatessani seuraavana päivänä takaisin kotiini minut valtaa todella outo tunne. Ikäänkuin tämä polku elämässäni on kohta kuljettu ja uusi jännittävä retki olisi alkamassa.

Se on yhtä aikaa haikeaa ja innostavaa. Viimeinkin voin alkaa elää elämääni siten kuin haluan. Mietin samalla olisinko ryhtynyt tähän kaikkeen ilman rakkautta? Kelaillen kaikkia viime vuosina tapahtuneita käännöksiä?

Ja siinä sinä olet.. Hymyilyttää.. Jouduin tässä yhtenä iltana valitsemaan suosikki ruumiinosani ja hämmästytin sinua valitsemalla kasvosi, tai pääsi. Koska ilman sitä mitä olet, et olisi mitään.

Loppujen lopuksi kaikessa on kyse elämän suurista mysteereistä. Kuka minä olen, mitä minä haluan tältä retkeltä, jota elämäksi kutsutaan ja osuvatko omat haluni, aatteeni, tapani, uskomukseni yksiin toisen kanssa. Rakkaus on tärkeää, tuskakin on tärkeää, katoavaisuuden hyväksyminen on tärkeää.

Ystävät.. Uskokaa, kun kerron minun elämäni suurimman viisauden: 

”Matka on tärkeämpää, kuin päämäärä”.

Sillä on useita pysäkkejä, useita vaiheita. Joskus mukaan voi ottaa polulleen toisen kulkijan. Joskus on kuljettava yksin oppiakseen nöyryyttä ja anteeksiantoa. Löytääkseen rauhan sisältään, sen kuka oikeasti on. Joskus polulla on kiviä, joskus risuja.. Minun vaikeuteni on oppia näistä, mutta itsensä muuttaminen tasapainoisemmaksi on tietysti hidas prosessi. Nyt ikäänkuin tunnen olevani vapaa. Seisoen kalliolla, tuntien tuulen hiuksissani, hyväksyen kaiken katoavan ympäriltäni, kaiken muuttuessa ja muuttaessa. Levollisena ja valmiina hyppäämään kohti tuntematonta, koska haluan, eikä siksi että kukaan odottaa. Tarraten toiseen käteen, kevyesti kulkemaan kohti tuntematonta. Alasti pelkkänä itsenäni. Tuntien itseni todella pieneksi, ilman naamaria, ilman egoa ja tietäen että olen hyväksytty sellaisena kuin olen. Tietäen, että selviydyn, tietäen, että vaikka kaikki katoaisi.. Minä selviän silti siihen päivään, kun on minun vuoroni astua ihmismielen tuntemattomimmalle polulle. Sille jossa minä ja ruumiini eroavat toisen jatkaessa kulkuaan. Ehkä se on toiveajattelua, mutta lopulta toivo on kaikki mitä meillä on.

 Sitä ennen.. Eläkäämme, nauttikaamme ja rakastakaamme.

Tämä on minun hyvästini kaupungille nimeltä Hamina. Viisi vuotta ja risat eivät koskaan kotiuttaneet minua tänne. Silti kaikki se mitä opin elämästä, ihmisistä, työstä, olevaisuudesta ovat olleet suuria oppitunteja. Välillä täynnä hämmennystä, pahoinvointia, surua, iloa, rakkautta ja elämää. Epäilen tämän koulun kestävän silti läpi elämän, enkä silloinkaan tiedä siitä kaikkea.

Nyt on kuitenkin seikkailijan aika laittaa hellekypärä päähän, sovittaa rakkaita vaelluskenkiä jalkaan ja pakata tavarat. Yksi ovi sulkeutuu takana, toinen avautuu edessä. Tämä on minun tarinani,mutta sinäkin näyttelet siinä osaasi. Tämä on sinunkin tarinasi; olemmehan kaikki osa jotakin itseämme suurempaa näytelmää ja tiedättekö.. Se juuri onkin perin kutkuttavaa.

Tästä opetuksesta ja vaiheesta kiitän teitä kaikkia; menneitä, pois potkittuja, eronneita ja karanneita, tänne jääviä ja etenkin pitkään täällä olleita. Jos joskus tiemme taas risteävät.. Nostakaamme yhdessä tuoppia kaikelle.  Menneelle ja tulevalle, mutta muistaen, että vain nykyisyys ja siinä elävät päätökset ratkaisevat. Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

"Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua."

 “Like most others, I was a seeker, a mover, a malcontent, and at times a stupid hell-raiser. I was never idle long enough to do much thinking, but I felt somehow that some of us were making real progress, that we had taken an honest road, and that the best of us would inevitably make it over the top. At the same time, I shared a dark suspicion that the life we were leading was a lost cause, that we were all actors, kidding ourselves along on a senseless odyssey. It was the tension between these two poles - a restless idealism on one hand and a sense of impending doom on the other - that kept me going.”

ps. Tiesittekö, että ihmisen lisäksi toinenkin eläin osaa ajatella abstraktisti? Se on ollut toistaiseksi opetettavissa vain joillekin eläimille, kuten vaikkapa koirille, tai apinoille, muttei niillekkään luonnostaan.

Tämä toinen eläin on tietysti: Ankka. Älkää koskaan aliarvioiko läpsyjalkaisen vaappujan kaakatusta. Se saattakin olla fiksumpi, kuin luulettekaan.

psps. Olen myös päättänyt suorittaa elämässäni muutaman muunkin muutoksen, siinä myyttisessä tulevaisuudessa. Askel, askeleelta. En kuitenkaan spoilaa teiltä tämän tarinan loppua, koska en onnekseni tiedä sitä itsekkään. Tiedän kuitenkin miten haluan elää ja viimeinen asia näistä iski eräänä kuumana yönä lävitseni kaikkien pelkojeni filtteröimänä. Mutta näistä jutuista ehkä joskus myöhemmin.