Uutisvuoto täyttää tuutit mustalla groovella

 Aamun lehti aukeaa kuin vahvistin joka vinkuu ennen kuin yhtätäkään kieltä on koskettu. Uutiset iskevät suoraan suoneen, syvälle hermostoon ja haluaisin vain sulkea sen perutun hesarin ja tuijottaa ulos toivoen että olisi vaikka punatulkku istumassa piha puussa. Ei ole. 
Silti.. Kahvi kädessä, pää vielä dub-viiveessä, ja sitten se lähtee: otsikot päällekkäin kuin kolme biisiä eri levyiltä yhtä aikaa, eri tempo, eri avain, ei yhteistä tahtilajia. Ei edes happotrippi tekisi tätä, koska LSD sentään miksaa. Tämä on raakaa raitaa, masteroimatonta kaaosta.

Trump möykkää kuin rikkinäinen megafoni, sama hookki, sama nousu, ei koskaan kertosäettä joka vapauttaisi. Putin on kylmä basso, monotoninen, uhkaava, toistuu loputtomasti, resonoi lattian läpi. Iran kirskuu diskantissa, Grönlanti tipahtaa sekaan kuin väärä sample, joku painoi playta väärässä kansiossa. Tämä ei ole uutislähetys, tämä on huonosti kuratoitu soittolista maailmanlopun aamiaiselle.

Täytyy mennä psykoosiin, kertosäe alkaa pyöriä päässä. Täytyy mennä psykoosiin. Ei huvita jäädä puoliväliin. Puoliväli on se kohta missä vielä yrität nyökätä mukana, teeskennellä että tämä groove vie johonkin järkevään ja todelliseen parempaan huomiseen, lapsia varten ystäväni muistathan. Mutta tämä tie ei vie Antreaan. Tämä jumittaa. Sama rytmi, sama paranoia, looppi joka ei koskaan droppaa.

Sivuilla vilisee vanhoja miehiä, naamioituneita johtajiksi. Ego paisuu kuin huonosti miksattu kick, peittää alleen kaiken muun. Small dick energy stadionluokan PA:sta. He puhuvat historiasta kuin greatest hits -kokoelmasta, mutta jokainen raita on tehty verellä. Pelko ettei jää legendaksi, ja siksi tämä lava täytyy hajottaa. Veri käsissä, mutta soundcheckissä puhutaan vain arvoista, geopolitiikasta ja turvallisuudesta, mutta hallituksen tiekarttaa, tai autoliiton kartastoa ei ole näkynyt.

Ja samalla, aivan röyhkeästi, maailma on kaunis. Meri on tyyni, aamu valkenee, taivas kultaa kuin Pelle Miljoonan vanha kertosäe joka lupasi että ovet ovat auki. Mutta markkinoilla ihmisarvo halpenee, kurssi alas, ja frakkeihin pukeutuneet siat työntävät ostoskärryjään kuin ostaisivat vielä yhden maailmankuvan alelaarista. Kulttuuri nyyhkii jossain B-puolella, herkkä vanha piika itkee, koska kaikki tuntuvat jo sanoneen kaiken, ja silti levy pyörii tyhjää kuin hyvän hallitusohjelman satatuhatta työtöntä, jotka realisoituivat.

Neuroottinen myrsky repii kajarit irti seinästä, eroottinen tuuli lähettää lentosuukkoja "ostetaan kultaa"-mainoksista. Setelitukot lentävät ilmassa kuin konfetti festareilla, joihin kukaan ei enää usko. Tämä tunkeutuu jokaiseen kotiin, jokaiseen konttoriin, jokaiseen lastenhuoneeseen. Vartijat ovat hukanneet avaimet, ja ovet ovat auki, mutta kukaan ei tiedä kuka soittaa.

Eurooppa on väliosa, se kohta biisissä jossa pitäisi hengittää, mutta nyt sekin on täynnä ohjeita varautumiseen, miten mennä pulpetin alle pohtimaan ydinpakotteita. Kuinka monta päivää pärjäät ilman sähköä, ilman vettä, ilman toisia ihmisiä? Ystävät ovat muuttuneet feateiksi, tilapäisiksi, sopimuskauden mittaisiksi. Uusi uljas paskempi maailma rakentuu argumentaatiovirheillä, tunnepuheella, tahallaan väärin ymmärtämisellä ja sotaisalla rytmillä. Kuka sammuttaa valot, vai oliko tämä aina tarkoitettu soimaan pimeässä.

Ja sitten, täysin epätrendikkäästi, mieli heittää vanhalle raidalle. Kolme nimeä kuin indie-bändi jota kukaan ei markkinoinut tiktokissa oikein: Sadrak, Mesak ja Abed-Nego. Heitä käskettiin kumartamaan patsasta, kiiltävää kuin yliproduktoitu pop-hitti. He eivät kumartaneet. Heidät heitettiin tuleen, koska niin tehdään kun valta ei kestä dissonanssia. Uuni kuumeni, gaini kaakossa, mutta liekit eivät noudattaneet settilistaa. He kävelivät siellä kuin reggae-biisin keskellä, rytmi rauhallinen kaaoksen alla. Joku neljäs tuli mukaan, selittämätön sointu, simulaation bugi. Kuningas hiljeni. Biisi katkesi ja jumitti. Hetkeksi. 

Lehden lopussa joku kuiskaa rakkaudesta ja intohimosta, mutta se kuulostaa coverilta, jossa tunne on paennut ulkoavaruuteen. Omistaminen on jäänyt, aitous tipahti miksauksessa pois. Ihmiset ovat kauniimpia kuin koskaan, filtterit on kunnossa, mutta katseissa ei ole sitä hetkeä kun artisti uskaltaa antaa kaikkensa. Kaikki ovat paenneet kaukaisimpaan nurkkaan, mutta maailma puskee sisään saappaissa, joiden kaiku on sama, silti väärä, niiden harhaanjohtajien, harmaan vallan pitäjien rytmi päällä. Fistpumpeja golfkentillä. Onko oranssi valttia. Olemmeko tässä taas oivaltamassa
Että on valtio, pallo, huonossa jamassa?

"Maailmalta kuuluu outoja ääniä, vaatimusta, valitusta, ei voitonlauluja. Se kaikuu asfalttiviidakoissa, betoniholvien sokkeloissa, yli stereoiden pauhun. Sataa suolaa, maa höyryää", joet tulvivat kuin bassolinja joka ei enää pysy kasassa. Veli painaa veljeä alas ja kutsuu sitä järjestykseksi. Mockingbird soi jossain taustalla, muistutuksena siitä että joku vielä yrittää selittää tätä lapselle, mutta isin on vaikea valehdella ettei painajaisia olisi, kun uutiset kirkuvat Matrixia ja haluaisit hypätä kaninkolosta pois polttamaan vesipiippua tuhatjalkaisen kanssa mieluummin.

Lehti sulkeutuu kuin levy joka naksuu lopussa. Hiljaisuus ei ole hiljaista, se on vain seuraava raita odottamassa. Ääni sisälläni nauraa hirtehisesti, kaataa lisää ja kuiskaa itselleen kuin mantran: täytyy mennä psykoosiin. Ei huvita jäädä puoliväliin. Tämä ei ole konsertti, tämä on maailma soundcheckissä, eikä kukaan tiedä kuka on miksauspöydässä, mutta se varmaan nauraa ja laulaa Hectorin Suomineitoa, jossa aivot ovat täynnä vaakunaa ja bingovoitto kaikki pelastaa. 
Siunattu on ruumiisi tuo.. siunattu on ruumiisi tuo... 

Eloni seitsemän huonetta

 

Kuu nousi kuin valkoinen silmä,
täynnä huonoja aikeita ja verensokeria.
Kouvolan yöt olivat vielä lämpimiä,
niitä unohtuneita lämpöjä, jotka jäävät ihon alle kuin hyttysenpuremat,
jotka eivät koskaan katoa kokonaan.

Minä istuin silloin rautatieaseman takaportailla,
juoden halpaa kaljaa ja suunnittelemassa maailmanvallankumousta
joka ei koskaan tapahtunut,
koska joku aina rakastui väärään ihmiseen
tai sammui ennen kuin sai sanottua "olen mukana".

Seitsemän huonetta.
Siellä ei ole ovikelloa.
Siellä on ääni,
joka sanoo:
"Muistatko elämäsi?”

”Muistatko kaikki huoneet”

”Aikakaudet löytävät muotonsa, vasta kun kuu kulkee seitsemänteen huoneeseen”

”Aloitetaan, vaikka kaikki poistumme näyttämöltä, siitä huoneesta”

I. Isän huone

(huone johon ei koskaan saatu avainta)

Isäni ei ollut paha,
hän vain usein oli poissa.
Kuin sateenvarjo jossain hylätyssä Savonlinjan bussissa,
kuin suudelma otsalle jota ei koskaan annettu.

Sanottiin että hän hukkui.
Sanottiin että niin voi käydä.
Mutta ei kukaan kertonut,
että kun isä katoaa,
se ei jää vain yhteen veteen.
Se leviää.
Se hiipii keittiön pöytään,
äänenpainoihin,
tapaan sulkea ovi.

Minä vartuin hänen varjostaan.
Opin puhumaan ilman vastakaikua.
Opin itkemään niin,
ettei kukaan nähnyt.

Ennen nukkumaanmenoa kuuntelin veden ääntä.
Se ei sanonut mitään,
mutta minä ymmärsin silti kaivaten.

Ja nyt, kun olen isä,
minä vastaan,
vaikka en aina tiedä miten.
Minä vastaan,
jottei kummankaan tarvitsisi opetella hiljaisuutta
niin varhain kuin minä.

II. Äidin huone

(tuomiosta huolimatta aina lämmin)

Äiti.
Ei runollinen,
ei aina pehmeä.
Mutta tiikeriemo,
seisoi puolellani,
vaikka minä en tiennyt
että olin sodassa.

Meillä ei ollut rahaa,
mutta meillä oli hänen kätensä,
joissa oli karheus,
ja ruoka,
ja äänekäs voima
joka työnsi meitä eteenpäin.

Hän ei kirjoittanut kirjeitä,
mutta jokaisessa hänen hiljaisessa huokauksessaan
oli viesti:
”Sinä selviydyt.
Sillä minä en anna periksi, enkä anna siullekaan siihen lupaa.”

Minä nauroin hänelle nuorena.
Ylensyin.
Karkasin.
Mutta nyt ymmärrän:
hänessä oli enemmän rakkautta
kuin minä kykenisin ikinä käsittelemään.

Jos joku joskus kysyy,
kuka seisoi vierelläsi silloin kun ei ollut mitään,
vastaan:
Äiti.
Ei näyttävästi.
Vaan niin kuin maa –
aina allani.

Hän seisoi,
vaikken aina nähnyt sitä.
Silloinkin kun olin paskiainen.
Hän ei lähtenyt.
Eikä antanut minun lähteä itsestäni

III. Ystävien huone

(yöttömien öiden valtakunta)

Kouvolassa kesä ei koskaan sammunut,
se vain vaihtoi muotoa
Ja ystävät –
jumalauta, ne pelastivat minut.
Me istuttiin betonikentällä,
juotiin lonkeroa ja puhuttiin siitä,
miltä tuntuu olla väärässä kaupungissa oikeaan aikaan.
Me oltiin nuoria kuin virhe painokoneessa.
Toistuvia, mutta kukaan ei muistanut miksi.

Harhailtiin asemalta Kasarminmäelle,

Korian siltojen yli, imeydyttiin nahkasohviin,

emmekä tienneet olevamme jo historiaa.

Vaikka oltiinkin nuoria, typeriä ja voittamattomia
ja jokaisessa hetkessä piili mahdollisuus
että kaikki menisi täysin vituralleen.

Nimiä ajopäiväkirjoissa,
salaisuuksia rautatieasemilla.
Ensirakkaus katosi Joensuun taakse
mutta ystävät jäivät –
ne, jotka jaksoivat kantaa,
kun sinä et jaksanut edes olla.

Oli öitä,
joina tanssittiin penthousessa,
ja öitä,
joina istuttiin vain hiljaa hautausmailla,
kuin kuolema olisi käynyt ohi,
mutta ei pysähtynyt.

Ja kun aamuyö tuli –
krapulaisena ja kirkkaana –
me tiedettiin, että tämä aika
ei toistu.
Tämä oli nuoruuden ydin:
unohtaa kaikki muu paitsi ne, jotka näkivät sinut
ennen kuin sinä näit itse itsesi.

Ystävät eivät ole koskaan pysyviä,
mutta niiden jättämä jälki on.

Se ei lähde edes silloin,
kun sinusta tulee aikuinen, vaikka vain vahingossa.

 

IV. Mummolan huone

(huone jossa aika hengitti hitaammin)

Tässä huoneessa maailma pysähtyi,
ei näyttävästi, vaan hiljaa,
niin kuin kahvi jäähtyy kupissa
tai pitsiverho heilahtaa ilman syytä.

Mummola.
Oli kuin aikakone, pysyväisyyden bunkkeri, viimeinen linnoitus.
Ainoa paikka maailmassa missä radiokanava ei vaihtunut,

Se lauloi aina samaa kanavaa.
Matti ja Teppo jumissa ikuisuuteen,

Carl Erik Creutz lukee siellä varmasti edelleen merisäätä

ja Peter Nyman vetää Uutisvuotoa.
niin kuin minä olin jumissa itseeni.

Rannassakin portaat narisivat kuin vanhat ihmiset,
mutta niissä ei ollut pahaa tahtoa.
Vain muistoja,
askelia,
hiljaisia anteeksipyyntöjä.

mutta hiljaisuus ei pelottanut sielä koskaan.

Lohi oli kuiva,
mutta se oli paistettu sinua varten.
Kahvi kitkerää,
mutta ei koskaan yksin.

Täällä ei koskaan kysytty
mitä haluat olla isona.
Olit jo riittävästi,
siinä hetkessä,
ilman saavutuksia, ilman näyttöjä.
Vain koska olit.

Ja kun kaikki muu vaihtui –
ystävät, kaupungit, ääni päässäsi –
mummola pysyi.

Mamma ei sanonut paljon,
mutta se miten hän katsoi,
oli kuin ovi,
jota ei koskaan suljettu edessäsi.

Nyt mammakin on poissa,
radio on hiljaa,
ja minä mietin:
kuinka maailma jatkaa,
kun yksi pieni rivari ei enää pysäytä aikaa?

V. Sisarusten huone

(rajat, taistelut, varjot ja valot)

Olimme kuin eri planeetoilta,
ja silti samassa talossa –
hengittäen samaa pölyä,
jakamassa lämmintä kaakaota ja kovia sanoja.

Veli,
aina valmiina sanasotaan.
Me kinastelimme enemmän kuin puhuimme,
mutta rivien välistä huomasin:
sait minut miettimään,
opetit väittelemään maailmaa vastaan.

Siskoni,
kuin ovi myrskylle,
räiskyvä ja rehellinen,
hullu kuin kesäyö,
silmissä roihu ja naurussa rotko.
Sinä et pyytänyt anteeksi että olit elossa.

Mutta nuorin veljeni –
hän oli vain pieni,
niin pieni kun minä lähdin.
Silloin, kun maailmassa oli vain yksi matkalaukku ja liian monta kysymystä.
Hän jäi sinne, leikkimään lattialle nalle puhille,
sillä aikaa kun minä harhailin rautatieaseman valoissa
ja yritin löytää itseni väsyneistä kaupungin ikkunoista.

En koskaan oppinut tuntemaan häntä kunnolla.
Ehkä hän oppi minusta vain sen, että jotkut ihmiset lähtevät,
vaikka eivät oikeasti halua.
Ehkä siksi kirjoitan nyt,
kuin yrittäisin puhua pojalle,
joka jäi kotiin,
kun minä etsin totuutta Kouvolan kesäyöstä ja epäonnistuneista suudelmista.

Isäpuoli –
sinä, joka tulit hiljaa,
et yrittänyt korvata,
et täyttänyt tyhjiötä,
vaan rakensit jotain uutta.
Näytit mitä tarkoittaa pysyä.
Opetit ne asiat
joihin toinen ei koskaan kyennyt.

Ja kun nyt ajattelen teitä,
en ajattele täydellisyyttä.
Ajattelen palasia,
jotka kasvoivat minuun kuin luu haavaan –
sattuen,
vahvistaen. Alati öljyjä mopooni vaihtaen, mutta hiljaista kunnioitustani nauttien

olet ystävä, vanhempi, rikkinäinen,  ihminen, sielunheimolainen.  

VI. Rakastettujen huone

(ovi, joka avautui sisäänpäin – ja jäi raolleen)

Tämä huone on rakennettu huokauksista,
peruuttamattomista viesteistä
ja katseista, jotka jäivät roikkumaan
niin kuin paidat tuolinselkämyksillä –
kiireessä riisuttuina, koskaan palauttamatta.

Rakastin enemmän kuin osasin.
Vähemmän kuin tarvittiin.

Useammin kuin olisi pitänyt. Harvemmin kuin olisin tahtonut.
Naiset, jotka tuoksuivat tulevaisuudelta
ja katosivat kuin unohdettu salasana, liian myöhään, tai liian varhain.
Murtuneita hetkiä,
puoliääneen huudettuja "rakastan sua"
takapihalla kolmen promillen alennuksella.

Hän tuli,
ei kello kaulassa eikä lupaus suussa,
vaan totena, paljaana, yllättäen heikolla hetkellä
ja sanoi:

“Minä en ole helppo.
Mutta minä pysyn.”

Ja niin hän jäi,
ei taikavoimalla
vaan päättäväisesti –
kuin seinä, jota vasten nojataan
kun maailma kaatuu.

Hänestä tuli
lasteni äiti.
Vaimoni.
Se, jonka kanssa riitelemme hiljaa

ja rakastamme lujaa,
jotta lapset eivät heräisi,

ja jonka silmiin yhä palaan,
kun kaikki muu on yössä.

En jyrännyt häntä.
En ansainnut.
Hän tuli silti.

Ja kun kuiskaan hänen nimeään yöllä,
teen sen tietäen:
tämä rakkaus ei syntynyt helposta.
Se syntyi siitä,
että molemmat jäivät haluten samoja asioita

kunnioitusta, tasapainoa ja rakkautta.

VII. Oma huone

(nyt. tässä. minä.)

Viimeinen huone on tyhjä ja vapaa.
Tai niin luulin.

Mutta seinillä on piirustuksia,
pienten käsien jättämiä tahroja.
Hiekkaa eteisessä.
Ja nainen, joka sanoo:
”Tämä on kotisi.
Minunkin.”

En ole enää yksin.
En ole enää matkalla pois.
Olen täällä.

Pöytä on ehkä naarmuilla.
Katto vuotaa joskus.
Mutta tämä on pysyvyyttä:
olla jonkun isä.
Olla jonkun mies.

Minä en tiedä vastauksia.
Mutta minä vastaan kun minua kutsutaan.

Silti pysyn.
Pysyvyys ei ole romanttista.
Se on pyykkiä, kaurapuuroa,
ja sitä ettei juokse enää,
vaikka kaikki sisällä huutaa:
Aja! Aja helvettiin tästä kaikesta!

Mutta en aja.
Minä jään.
Koska joku jäi minulle.
Koska nyt minä olen se,
joka ei huku.
En katoa.
En katoa vaikka kuu lakkaisi kulkemasta.

---

Ja kun kuu kulkee seitsemänteen huoneeseen,
niin kuin vanha astrologi kerran sanoi,
minä ymmärrän:
aikakaudet löytävät muotonsa
vasta kun olet nähnyt jokaisen huoneen.
Vasta kun olet ollut jokaisessa sinä.

Ja minä olen ollut.
Minä olen nyt.

Ja se, ystävä hyvä, on ainoa vallankumous joka ikinä toteutui.
Rakkaus ei ole enään kohti kuljettava, vaan se paikka johon saavutaan
Jääminen, kun voisi lähteä.
Oleminen, kun kaikki muu palaa.

Mutta helvetti sentään –
sitä ei myydä lentokenttien pokkareissa,
sitä ei saa terapiasta,
ei edes kirkosta, vaikka kuinka rukoilisit.

Rakkaus, sinä piikikäs siilini,
olet saapunut pöytääni
kynnet veressä ja silmissä maailman vanhin tieto.
Ja minä, roikale,
olin varma että elämä alkaisi aivan toisella tapaa,
että minä olin vain savu toisen palaneen sillan yllä.
Mutta sinä tulit.

Sinä et tullut rikki kulkeneen pakolippuna
Etkä vielä pyykkien alta, lastenhuoneen sotkusta, tai
kädet suolassa, hiukset likaisina,
Mutta sanoit: "Tässä minä olen. Enkä ole menossa minnekään."

Niin minä jäin.
En siksi että olisi ollut helpompaa.
Vaan siksi että yhtäkkiä helvetti ei ollut enää vaihtoehto.
Vaan ulkopuolinen maailma oli.
Blogi. Tyhjä kalenteri. Hyvät neuvot.
Mikään niistä ei vetänyt vertoja sinun hiljaiselle hengityksellesi.

Minä en tiedä mikä tai kenen jumala tämän piirsi.
Ehkä ei kukaan.
Ehkä tämä on kaiken turhuuden vastaisku,
elämän hiljainen, huutamaton kapina:
että joku jää.
Että joku ei juokse.

Ja niin, rakas ystävä –
kun tuuli hakkaa ikkunaa ja uutiset repivät sydäntä,
muista:
tämä rakkaus, tämä pysyvyys, tämä pieni ääni joka sanoo
"tulen kohta takaisin"
on vallankumous ja suurin.
Ei veressä.
Ei miekassa.
Vaan siinä, että joku jää.

Joku kättä puristaa, eikä halua päästää irti milloinkaan.

Ehdoitta, anteeksi pyytäen ja edelleen kaikkeutta rakastaen.

Rajat vai kolmipyörä

 

Helvetin portit eivät ole enää vain raollaan – ne on potkaistu totalitaarisen auki, ja paksu musta savu nousee kuin Moskovan oligarkkikappelista, kun Vodka-Keisari Putin vääntelee viimeisiä sotanappuloitaan kuin klapikuorman alle jäänyt rotta.

 Ukraina palaa, Eurooppa pureskelee öljyttyjä kynsiään, ja Kremlistä kantautuu yhä sekavampia signaaleja.

Kyllä, Putin on mies, joka istuu ydinaseiden päällä kuin juopunut ruhtinas, mutta yhä enemmän hänen otteensa alkaa näyttää siltä, että vodkan kulutus ylittää strategisen ajattelun. On nähty omituista nykimistä, virkamiehiä ikkunoissa, ja pelottavaa yksinäisyyttä ikkunoista – kuin gangsteripomon viimeiset päivät ennen kuin omat lähettävät lyijyä selkään. Mutta mitä tekee Trump, tuo Amerikan oma neonkimalteinen hullu?

Ah, Donald. Tämä mies on kuin halvan burleskibaarin omistaja, joka luulee olevansa keisari. Tämän viikon performanssi on ollut erityisen groteski: samalla kun Ukraina yrittää pysyä kasassa ja maailmanpolitiikka huojuu kuin LSD-tripillä oleva norsu, Trump on häärännyt kuin  Napoleon mäkkärin alennusmyynneissä. Oikeudenkäyntien välissä hän on käynyt levittelemässä dystooppista liturgiaansa, joka on enemmän jumalanpilkkaa kuin politiikkaa – ja mikä pelottavinta, hänen kannattajansa nielevät sen kuin ilmaisen setin Walter Whiten parhaita.

Trump on jopa väittänyt Ukrainan olevan syypää koko sotaan, aivan kuin Venäjän panssarivaunut olisivat vahingossa eksyneet naapurimaahan hakemaan auringonkukansiemeniä. Hän toistelee Kremlistä suoraan tulevaa propagandaa ja jättää tarkoituksella huomioimatta Venäjän invaasion todellisuuden. Vielä absurdimpaa on se, miten Zelenskyi jätettiin ulkopuolelle niin sanotuista "rauhanneuvotteluista", joissa ainoat läsnäolijat olivat ne, jotka haluavat myydä Ukrainan pois halvalla. Tällainen politiikan teatteri tekee selvemmäksi kuin koskaan, kuinka syvällä Yhdysvaltain oikeisto alkaa olla Moskovan retoriikan toistajana.

Venäjän ja Ukrainan sota ei ole Trumpille ongelma – se on käsikirjoitettu televisioshow, jossa hän haluaa esiintyä viimeisenä sankarina. Hän larppaa rauhantekijää, mutta käsi on ojossa kohti Kremliä. Jos historia on opettanut meille mitään, se on se, että kun sirkuspelle ja diktaattori istuvat samaan pöytään, tuloksena on kaaos, ei rauha.

Ja mitä helvettiä tekee Eurooppa? Ranskalaiset nipistävät viiksiään ja mutisevat ”mon dieu”, saksalaiset mutisevat jotain kaasusta, ja suomalaiset tuijottavat itärajaa kuin odottaen, että karhu paskantaisi.

 NATO venyttelee lihaksiaan, mutta jokaisen kulman takana on pelko: kuinka pitkälle Putin on valmis menemään, ja mitä tapahtuu, jos Trump pääsee vielä kerran painamaan Amerikan kaasupoljinta?

Me elämme sodan jälkeisessä maailmassa, joka ei ole vielä jättänyt sotaa taakseen. Tämä ei ole enää kysymys aatteista tai diplomatiasta, vaan selviytymisestä. Kysymys kuuluu: kuka vetää viimeisen kerran liipasimesta – ja kenen puolesta?

Jumala meitä auttakoon, jos vastaus on Trump tai Putin. Venäläinen ruletti tulee kaikille kalliiksi, mutta oi miksei kukaan pelaa peliä tavalla, joka kuristaisi kerrankin Putinin merikaapelia. Miksi Ukraina on ainoa, joka vastaa kysymykseen: rajat vai kolmipyörä?

Toteemihauvalleni sideshow-Intolle

 

Tämä teksti ei tule koskaan tekemään sinulle oikeutta. Yritin silti. Ystäväni. Into.

Rakas lukija, jos eksyit tänne asti toivoisin sinun klikkaavan alla olevaa linkkiä ja kuunnella kappaleen tämän päätteeksi. Kiitos.

 

 

 

 

"Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.
Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.
Suutelin yhä uudestaan loputtoman taivaan alla."

Kävelimme ystäväni kanssa viimeistä kertaa yöllä lenkillä. Tiesin, ettei hän näkisi seuraavaa. Kipu sattui. Katselin yötöntä yötä ja ruskoa inhoten huomista. Jossakin Disney-leffassa mielessäni päästäisin sinut vapaaksi, katselisin perääsi, palaisit nuolaisit kämmentäni ja juoksisit onnellisena laumasi kanssa ikuisuuteen. Todellisuus on hirveämpi ja kipeämpi. Se viiltää niin syvältä, että se taittaa kaksinkerroin kuristaen kulman kautta ihmisen, ei edes origami-joutseneksi, vaan F-16 Falconiksi. Moninkerroin, ympäri. Kävelit kuin aina. Et tiennyt, etkä onneksi voi ajatella mitä voisi olla ollut. En ehkä kestäisi sitä. Hönö. Rakas ystäväni. Koskaan ennen ei viimeinen kotisuora ole ollut synkempi. Istuimme siinä. Kahdestaan, rapsutellen. Läähätit ja henkesi haisi kuolemalle, tai ainakin sille että hammasharjasi on ollut eläkkeellä liian kauan. Juttelimme kaiken mitä kaksi ystävää voi viimeisellä kerralla jutella.

 Viimeiset jutut, joita emme valmiiksi saanneet. Kaipasin sinua jo siinä hetkessä, sinä haistelit kasteista nurmikkoa ja nautit tyrkysti rapsutuksesta. Kaupunki kaunis valoissaan, oli pelkkä varjo musta vaan. Asvalttimiehet ajoivat pintaa pohjoisväylään. Ehkä se joskus valmistuu, mutta en usko meidän näkevän sitä. En halua kulkea tätä katua koskaan. Se sattuu vaan, vaikken olekaan tuomittu kulkemaan, pikemminkin saan olla täällä ja muistaa. Se on tuskallista, lohdullista ja kipeää. Ehkä se kasvattaa, mutta se kipu ei unohdu. Se seuraa.

Palaan talveen 2016. Muistan kun lenkkeilimme kolmestaan. Ja kuuntelin lopullisen ukaasin. Halusit toisen koiran. Se olisi valmiiksi katsottu, todennäköinen ainakin. En halunnut. Pelkäsin kipua, pelkäsin kaiken olevan vaikeampaa. Tuli kevät 2017. Muistan sen, edellisenä päivänä oli ollut vuodenaikaan nähden hämmentävän lämmintä. Istuimme opiskelijatovereideni kanssa Lahen satamassa imemässä keskiolutta, lonkeroa ja fiilistelemässä alkavaa lomaa. Vappu oli ovella.

Seuraavana päivänä satoi räntää ja lunta. Sieltä sinä tulit. Pieni myyränpoikanen pahvilaatikossa, niin uninen, niin pieni ja arka.

Herra takatakatakatalvi. Vaelsimme väristen hangessa sinä iltana ja räntää satoi lisää. Tutustuimme, mutta alku oli vaikeaa. Pissasit minne sattuu hyvin pitkään, mutta olimme paljon kahden. Olit aina jaloissa, aina lähellä ja sinä halusit minusta ystävän.

Luovutin.

En voinut sille mitään. Olit aivan helvetin ärsyttävä ja vaikea. Silti.. Jotenkin.. Olit lopulta paras ystäväni ja murruin täysin sinä iltana. Tavalla, jota häpeäkseni en ole monen ihmisen edestä tehnyt.

Muutimme, ja muutimme. Tuhannet seikkailut kuljimme kahden ja vedimme toisiamme toisiamme kohden. Kiipesimme tuntureille, joimme joesta vettä, juoksimme toisia koiria karkuun, nukuimme vierekkäin, istuimme sylikkäin ja lopulta olit kämppikseni, uskollinen toimistokaverini ja kirjoitusseuralainen. Tämänkin kirjoittaminen tuntuu tyhjältä, kun et ole jalkatilassa, tai työntämässä pitkää nenuasi syliini ja oikolukemassa kaikkea. Silti maa on kaunis ja taivas on korkea. Kenties korkeampi kuin koskaan.

Ymmärsin kuka olit ja mitä halusit. En tunne ketään toista samanlaista ja pelkään etten tule koskaan tuntemaan. Suhteemme oli vaikeasti määriteltävä, mutta rakas. Olimme samanlaisia, sielunveljiä ilman peltirumpua. Nautimme asioista aina täysillä, tai emme ollenkaan. Rakkaus kaikkea tarkoin valittua kohtaan yhdisti meitä. Suuri intohimo, ambiverttinen suhde elämään ja halu kulkea juuri itse valittuja polkuja omat soopelinkarvaiset camel bootsit jalassa.

Toteemihauvani Into. 

Hetken aikaa olimme kuljimme kaksin. Hetken aikaa ymmärsimme toisiamme, vartuimme vaan sitten. Etkä sinä unohdu koskaan. Sanattomana ystäväni yksin, kesäyössä kostean mättään päällä, untemme, toivomme mailla, raadollisesti maan juuret jo riipivät luoksesi suurin, pilvet matkaavat kuin surusaaton valkeat nenäliinat, lipuvat taivahan kannen päällä, ei liehu liput, ei edes korvasi karvasi joka säällä.

Istuimme seuraavana aamuna terassilla. Synkkyys paistoi. Olisin halunnut kadota kanssasi auringon nousun hetkessä jonnekin kauas, jos se olisi antanut meille edes hetken lisää aikaa. Tie on keveämpi kulkea kaksin. Tai ei ole, oikeastaan keveämpi kulkea ilman, mutta silti eron hetken lähestyessä tarrauduin pehmeään kaksinkertaiseen turkkiisi itkien, tietäen sen jäävän viimeiseksi kerraksi. Sinä et lotkauttanut korvaasi, haliminen ei ole koirien juttu, mutta pidit läheisyydestä, minäkin pidän. 

"The road is long
With many a winding turn
That leads us to who knows where, who knows where
But I'm strong
Strong enough to carry him
He ain't heavy, he's my brother"

Katselin ikkunasta lähtöäsi, itkin, olin vihainen ja pettynyt. Kaikkeen tässä maailmassa. Jossakin elokuvassa juoksin perässäsi, mustavalkoisena pitkin kiskoja ja huusin nimeäsi. Turhaan.

Itken nytkin kaivaten sinua ystäväni. En sanonut koskaan hyvästi, en sano koskaan kenellekään. Sanoin tavoilleni orjallisesti näkemiin. Energia ei kuitenkaan katoa, sanoo fysiikan laki. Tällä perusteella sinä olet ikiliikkuja.

Näkemiin siis ystäväni Into, Ipa, ippe, pitkänenu, toteemihauva, wuffensdorf, pieni koira isolla subbarilla, hönö, erakko, jalkapuoli, mr. needy, kämppis, karvaveli ja tuhannet muut lempinimesi sinne koirien taivaaseen. 

Elämä ei ole raadollista. Elämä on helvetin nastaa. Sinä elit aina täysillä ja niin haluaisin tehdä itsekin. Aina et sinäkään jaksanut, välillä voikin maata sohvalla röhnöttäen, kuitenkin alati valmiina seikkailuun, tai nylkyttämään tyynyä.

 Into. Se oli hyvä nimi ystävälle. Se kuvasti kaikkea olevaisuuttasi. Koirilla on tarkoitus. Koiran tarkoitus on olla ystävä. Enkä koskaan olisi voinnut kuvitella kuinka paljon koirista juuri sinä opetit minulle. Olen kiitollinen sinulle. Kaipaan seuraasi ja sitä tunnetta, jolta turkkisi tuntuu käsissäni edelleen. Sitä loputonta rakkautta, jolla suhtauduit siihen. Sitä elämän halua, sitä virnettä, sinua vanha persereikä ystäväni, verraton sporttiturkki. Koiraveljeni Inton muistoa kunnioittaen, kaikesta kiittäen, oi ystävä ihmeellinen, jokaista hetkeä kaivaten ja jatkossakin ruokakipot kaluten.

Olit parempi kuin moni ihminen.. On aina varhaista, kun luopuu parhaista. Hän ei enää pääse mukaan.

 Näkemiin. Rakkaus ei katoa.

RIP

Kaikukurun Takatalvi "Into" 2017-2022

ps. nyt se biisi ja kuviin.

Emme vaikene Ukrainasta

 

Jo kahden vuoden ajan olen kokenut ahdistusta aina avatessani uutiset. Näin ainakin luulin. Nyt en haluaisi nousta tästä bunkerista huomiseen katsomaan uljasta vanhaa maailmaa. 1920-luku soitteli säveliään jo kauan, kunnes nyt kun hyppäsimme 30-luvulle katsomaan samaa paskaa eri paketissa (lause jonka osasin muuten joskus tsekiksikin, epäilen käännöksen majailevan jossakin ravintolakuitin takapinnassa horjuvilla kirjaimilla ja runsailla konsonanteilla).

Venäjä, rakas itänaapurimme, on päättänyt tuoda peeniskateudessaan ja kleptokratian pyramidihuijauksen huipulta kylmän sodan takaisin ja kolkutella vaaran vuosia takaisin historian kirjojen lehdiltä tähän päivään. 1968 tankit vyöryivät kuin atooppinen paskavyöry Prahan toreille ja turuille.

”Mun maailma on rikki mutta helvetin kaunis
Mun mieli on rikki mutta vielä todellinen
Mun maailma on musta mutten ole vielä valmis
Ja vaikka helvetti huutaa, mä laitan tulpat korvaan
Ja kävelen sateeseen”

Hämmennys, viha ja epätoivo vuorottelevat. Voin vain kuvitella miltä viattomista ukrainalaisista tuntuu? Se kauheus kun joudut saattamaan rakkaasi rajalle turvaan, tarttumaan torrakkoon ja marssimaan modernin sodankäynnin lihamyllyyn, jossa on vain häviäjiä. Ne jotka jauhautuvat multaan ja ne jotka joutuivat toteuttumaan täysin päättömiä määräyksiä Kremlin runkkuringin toimesta vain boostatakseen rappeutuvan valtion egoa, penistä ja hupenevia veroparatiisirahojaan. Voi voittajia, historia on teidät tuomitseva aivan kuten ennenkin. Voi Ukrainaa, joka uhrataan aivan kuten Itävalta, Tsekkoslovakia ja osat Ranskasta vain hetkinä ennen lopullista marssia Puolaan.

Mikä lie Suomen kohtalo? Jauhautua samoissa rattaissa viikossa? Ystävät ja toverit, oli kiva tuntea. Ahdistun suunnattomasti pelkästä ajatuksesta etten näkisi pienen tyttäreni kasvavan. Kuinka monen viattoman on kärsittävä ennen loppua? Onko loppu kolmas maailmansota, Putinin vaihto johonkin yhtä harhaiseen oligarkkien komppaavaan sätkynukkeen mimikoimaan ”demokratiaa”, vai vallankumoukseen? En tiedä, mutta maantiede mielessä kaikki vaihtoehdot ovat huonoja, pelaamme peliä jossa olisi valittava se vähiten paska aikuisuuslarppi.

”There is no enemy
There is no victory
Only boys who lost their lives in the sand ”

Samaan aikaan on aivan helvetin järkyttävää miten vapaasti Venäjän masinoima koneisto on saannut jyllätä täysin vapaasti ns. äärioikeiston piireissä. Ollaan päästy, kelatkaa te entiset Stallarit, että vanjan koneisto haukkuu taviksia kommareiksi. Kelatkaa.

Suomeen on pesiytynyt selkeä Putinistiporukka, jonka vaikutus ylttää liian kauas lonkeroinaan. Esimerkiksi Janus Putkosen MV-lehti on venäläinen julkaisu. Sitä kuten Donbassin alueen Suomen suurlähettilääksi julistautunut, tai julistettu, what evö, dosentti.. Anteeksi Desantti Bäckman löytyy tietyistä yhteistyöseurueista useiden persujen kanssa, mainittakoon nyt vaikkapa Hakkarainen ja Peltokangas, jonka yhteydet muihin natseihin ovat aivan selvät. Samaan porukkaan voidaan niputtaa monet muut ”kansallismieliset” maanpetturit, joiden sanoman monet emälän korkeakoululaiset ja Virolahtelaiset ovat ostaneet ilman kysymyksiä.

”Pilvi nousi taivaanrannalle pohjoiseen
Vakavina kuljimme puistoon harmaaseen
Silloin tiesin jonkin vaiheen päättyneen
Ja tunsin kuinka ihmiskunta lensi raiteiltansa pois ja heitti taaksensa ajan jota ei voi löytää uudelleen ”

Ja kun uutiset huutavat saastaa, some pauhaa whataboutismia ja hyveposeerausta, taivaalta sataa tuhkaa, ilmasto tappaa nälkään, inflaatio vie leivän, taudit järjen, roistot saavat tehdä mitä haluavat, valta keskittyy ahneille, suoratoisto masturboi mieltä, rakastaminen on rikos ja kaikki oikea on vain harhaa, tai nigerialaisia prinssejä. Tällaisina aikoina sitä haluaisi sulkea silmät, mutta silti se jyskyttää takaraivossa. Viimeinen tuomio, loppu, reuna, kuilu. Jotakin jota ei voi ennustaa, mutta josta jokaisella on jokin mielipide, tai mielipidevaikuttaja.

Ehkä ylireagoin, mutta tällä hetkellä maapallo on jälleen ottanut yhden askeleen lähemmäs roskakorin pohjaa, sinne tahmaisten banaaninkuorien ja sen ylihintaisen, mutta jääkaapissa homehtuneen sipulin viereen. Meinasin kirjoittaa leivän, mutta eihän leipä nykyään homehdu, eihän. Katkeruus kasvaa kunnes aika on taistella. Tämä on huono.

Avain on sama kuin aina ennenkin. Yhtenäisyys, eiliset viholliset ovat veljiä yhteistä vihollista kohtaan. Yhtenevä maailma, kansojen yhtenäisyys, tasa-arvo, veljeys.. Vaikka kaikki tämä kuulostaakin naiivilta tänään, se on totta myös huomenna. Huomautan vielä loppuun, että vika ei ole tavallisten venäläisten, vain heitä hallitsevien roistojen. #Янемолчу

”Do you hear the people sing?

Singing a song of angry men?

It is the music of a people

Who will not be slaves again!

When the beating of your heart

Echoes the beating of the drums

There is a life about to start

When tomorrow comes! ”

" Vaan silmäis sinen viha tummentaa
Natalia, kun muistat taas
On vieras hävittänyt armaan maas
Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!

Niin vinkkaan siirtyy varjo ristikon
Natalia, oi kuuletko?
Soi yössä rakentajain laulut jo
He palaavat ja silloin vapaa on taas Ukraina!"

ps. Julistetaanko vuorostaan itsenäinen Karjalan tasavalta? Näen niin mielessäni Pride kulkueen kauniissa Viipurissa.

Familymanin koottu kelailu

 

Tylsyys tappaa luovuuden. Tavallinen elämä mielikuvituksen. Insinööri on harmaus. Harmaa on hyvä väri.

En tiedä tarvitseeko tätä avata enempää. Itseselitteisesti tiivistetyt vuodet ilman kaartuvaa aika-avaruutta, tai madonreikiä ja klikkiotsikoita.

Tietynlainen raukeus ja rentous on vallannut minut. Saunan jälkeinen musafiilistely, pari bisseä, Goonin valtatie 7 ja toimiston suljetut ovet. On niin hiljaista että se tuntuu hyvältä, selkäpii värisee, karvat nousevat kananlihalle mielihyvästä ja se tuoksu joka viereisestä kylpyhuoneesta kantautuu sieraimiini on taivaallinen. Tiedättehän miltä puulämmitteinen sauna tuoksuu kylpemisen päälle? Mökiltä ja merisäältä, koivulta ja juhannusyöltä, jopa joulukuussa.

Kaikki tämä kasautuu aistiärsykkeiden mix-tapeen, jossa nostalgia, nykyisyys, rauha ja kaukokaipuu moshaavat ja polttavat kirkkoja Norjassa. Hyvää puuta se on.

Kaikki on hyvin ja silti niin väärin. Tasainen elämä vie terän ja ajan sekoiluilta, jotka luovat tarinoita, kasvua ja pohjaa kirjoituksille. Kohta on jäljellä vain pullo Pramian Yölintu likööriä ja Hemingwayn Vanhus ja Meri. Ehkä kirjoitan jatkossa latteuksia, siis latteampia latteuksia. Sellaisia joissa on näennäisfilosofinen merkitys ilman kerroksia ja saumaa virnistää rivien välistä. ”Mietin mihin kadotin sen hipin, vai onks sitä oikeesti koskaan ollutkaan.”

Oikeastaan kelailen mikä oli se käännekohta, point break, no turning back? Kun kaikki muuttui? Tämä kela lähinnä siitä, kun katselin Levottomat pitkästä aikaa ja hiffasin sen leffan surullisen kauneuden; Kaverusten lapsuuden viimeinen kesä ennen aikuisuutta seassa yksi joka ei tunne mitään. Jollain tasolla tuttua ja liikuttavaa, kyllä minä tunnen. Miksi aika on kortilla, miksi minulla on kaikki se josta vuosikymmen takaperin kirjoitin etten halua: Omistusasunto, vaimo, lapsi, farmari, koirat?
Vai halusinko? Muutuinko? Pehmenin, koska rakastin, ja rakastan koko pientä perhettäni. Se on silti ristiriita sisälläni, sillä edelleen pieni kipinä haluaisi huutaaa ”Freedom” ilman Mel Gibsonia. Takaovi, mahdollisuus katkoa kaikki siteet kaikkeen on lohdullinen harha. Pidän siitä, se tuo voimaa ja vähän rauhaa.

Oikeasti muutos on ollut hidas. Kun katson ystäviäni, sama vaipparalli, sama arki, samat sävelet. Aika ei riitä, koska meillä kaikilla on oltava täydellisen onnellinen perhe, kivitalo Espoosta, domppa kylmässä ja takataskussa nokkela kasku jossa pahoitellaan likaisuutta, mutta tarjotaan kahvia. Tavallaan sitä miettii mikä helvetti ajaa ihmiset tähän? Jos vaihtoehtona olisi elää ikuisesti kesää, juosta alasti kenkäkukkulalle Doris-pullo kädessä ja kertoa kuinka olen ikuinen pala tätä tomua? Vaikken kuitenkaan vaihtaisi aivan kaikkea Dorikseen, niin pienen palan tätä kakkua, ajoittain, makean viinin, haluan maistaa.

Se pitää ihmisen elossa, kun oli unelmia aamuviideltä, ei huolia, vain hyviä ystäviä. Saatana kuinka paljon ihminen voikaan kaivata ystäviään tällaisina aikoina, tässä vieraassa kaupungissa ihmiskunnan kokoinen karanteeni niskassa. Ei aina tiedetty mitä halutaan, mutta yhdessä kesäyöt eivät koskaa päättyneet edes ravintola seipään suljetuille oville. Ikävä ja nostalgia ovat tämänkin aikakauden syöpiä. Mennyt ei palaa, eikä Suomi mene takaisin kivikaudelle.

Meillä on vain nyt ja huominen. Se on ehkä aikamme kovin haaste. Tässä mediaviidakossa pitäisi koittaa luovia reitti, jossa tästä hetkestä voisi nauttia ilman sipsiä ja netflixin frendien uusintoja. Elää huomiselle, katsoa sinne, unelmoida ja jumankauta toteuttaa niitä. Saada niitä hulluja ideoita, polttaa kalenterit, soittaa ystävälle, kysyä ulos pelaamaan korista muuten vaan. Kokea vanhemmuus, nähdä pikkutyypin kasvavan ja opettavan hälle elämästä ja tarjota niitä nostalgisia hetkiä legojen, pihaleikkien ja matkojen parissa. Tulevaisuus on kaunis, jos on tuuria ja siitä tekee sellaisen kuin haluaa. Oli se sitten syysyö ravintola lasihelmessä kassit täynnä leipää, tai suljetulle uimastadionille murtautuminen pari ruosniemeläisen voimalla. Sopeutuminen on tärkeää, mutta itsensä säilyttäminen ja sielustaan kiinni pitäminen on myös miltei yhtä tärkeää, aivan kuten myös hobitistakin huolehtiminen. Hän on tärkeä. Silti on pirun vaikea kirjoittaa kiintoisia tekstejä kun elämä on pelkkää ruuhkavuosien verkkosivustoa. Siis sitä sopeutumista.

Mammalle, jonka tunsin

 

Ihmisen elämä on pullollaan tärkeitä ihmisiä, enkä osaa mainita harvaa yhtä tärkeää kuin mummo, isoäiti, mummi, siis mamma.

Tämä on teksti, jota en osaa kirjoittaa vieläkään niin että se tekisi yhdelle poissaolevalle ihmiselle sitä arvoa, sitä jota hän kaipaisi. En minä, Meller, eikä Morrison. Ei Tervo, Kerouac, Thompson, eikä edes Kunnas. Koitan silti hennosti tussilla, vaikka tähän tarvittaisiin Botticelli leveällä pensselillä, pelkkä kevät mielessäin.

Mamma oli ihminen johon kulminoitui kaikki pysyvyys elämässäni. Oikeastaan tähän voisi lopettaa, ilman että tarvitsisi edes aloittaa. Tämä on silti minun via dolorosani, jäähyväiseni mammalle.

"Kuten lintu on luotu lentämään

On ihminen luotu onneen

Kun ei pelkää itseään

Ei pelkää myöskään elää elämää"

Kuten lintu on luotu lentämään

On ihminen luotu onneen

Kun ei pelkää itseään

Ei pelkää myöskään elää elämää

https://lyricstranslate.com

Kuten lintu on luotu lentämään

On ihminen luotu onneen

Kun ei pelkää itseään

Ei pelkää myöskään elää elämää

https://lyricstranslate.com

Maailma on salaisuuksia täynnä,

Joka hetkessä asuu ikuisuus

Joka kadulla asuu ihminen

sisällään sanoja tuntemattomia

https://lyricstranslate.com

Maailma on salaisuuksia täynnä,

Joka hetkessä asuu ikuisuus

Joka kadulla asuu ihminen

sisällään sanoja tuntemattomia

https://lyricstranslate.com

Maailma on salaisuuksia täynnä,

Joka hetkessä asuu ikuisuus

Joka kadulla asuu ihminen

sisällään sanoja tuntemattomia

https://lyricstranslate.com

 Kun kävelin niistä ”mummolan” ovista sisään astuin takaisin lapsuuteeni. Maiston kylmän Friscon huulillani ja haistoin puhelinpöydän punapyökin olevaisuuden, tunsin parketin jaloissani yhtä hyvin kuin olohuoneen lasipöydällä makaavat Seurat, Aput ja muut puoliksi täytettyine ristikoineen. Kuulen miesten superpujottelun alkavan, maistan kahvin huulillani. ”Otatko kahvia? No vain jos sinäkin juot” ja edessäni on nopeasti taiottu pöydällinen patonkia, olympiajuustoa, tomaattia, lihaa ja vähän eilistä mokkapalaa, siis ruotsinpiirakkaa ja Kouvolan Sanomat. Ei siinä sanoja tarvittu, katseita vain. Introverttien yhteys toisiinsa.

Jos tämä olisi muistelmateos, se olisi pitkä kuin elämä. Yli kolmekymmentävuotinen rakkaus. Niistä hetkistä kun taaperona juoksin mamman syliin, edeten kaikkiin niihin hetkiin, iltoihin ja öihin Tuusulan vesisängyistä Eskolantien joustinpatjoihin. Siihen rautatieaseman kuulutuksien täyttämiin hetkiin, joissa Tex Willer, Aku Ankka, Tietosanakirjat, Uuden Suomen toimitus, lettupannu, kuuma sauna, Turtlesit, Turku, Tuusula, Kauppalankatu, Eskolantie, Ranta,  Loranga-jäätelö, pienet hetket, pienet teot, ikuiset muistot. Kesien lämpö, punaviinimarjapensaat ja se maailman kypsin uunilohi salaatilla ja ranskalaisella kastikkeella. Juuri ennen kuin Paukku huutaa henkilökunnalta "Tärpättiää".  Hiihdon naisten 30km yhteislähdöllä, timanttiliiga, jalkapallon mm-kisat..

Anteeksi. Minuun koskee jo nyt muistellessani tätä kaikkea aivan liikaa.

 ” Sinä olit niin itseni kaltainen kun omaa kuvajaistani katselin mä peräännyin, koska säikähdin. Ja minä luulin sinun tietäneen minkä taakan jouduit ottamaan. ”

Sisälläni näen ne kaikki klipit, jossa juoksen kumisaappaat jalassa syliisi räntäsateessa Richard Marxin tahtiin. ”I'll be right here waiting for U”.

Elämä, kuvat, rakkaus, kokemukset, hymyt, ilot juoksevat filminauhana ilman alkua, ilman loppua, mutta vain kyyneleet ja kaipaus ovat pysyviä jokaisessa otoksessa. Kaipaan sinua niin paljon että se sattuu aivan helvetisti. Käpristelen kivusta lattialla kaivaten. Rakastin sinua, miettien tarinaasi, kaikkia kokemuksia, kaikkia tarinoita, kaikia hetkiä, täydellisen merkityksettömiä ja niitä joita kaipaan enemmän kuin muita kuvia. Mamma ikäväni on suuri. Ikään kuin koiran kaipaus omistajaansa. Se on pysyvää, puhdasta ilman taka-ajatuksia. Haluaisin vain että rapsuttaisit, juttelisit, olisit läsnä ja tuijottaisimme toisiamme hymyillen... Aivan kuten ennenkin.
Selaan viestejä, katselen kuvia, mieli tekisi soittaa, mutta tiedän ettei kukaan vastaa enään. Soitan kuitenkin. ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”. Tää on kuin fantasiaa, kuin juttu onneton vain..

"Lennän kauas avaruuteen
Täältä ikuisuuteen
Minä teen tätä matkaa muistojen…"

Maailmasta saa etsiä parempaa ihmistä, parempaa kuuntelijaa ja viisampaa ihmistä, ymmärtäjää ja sielun toveria. Meillä klikkasi ja synkkasi alusta loppuun. Kehtaan sanoa että paremmin kuin monilla muilla. Kaipaan niitä hetkiä. Saunan jälkeistä Frasieria, Uutisvuotoa, tai mökillä soivaa Radio Suomea. Merisäätä, Cafe Tropicalia ja Hokkisen lihapiirakkaa. Sinun tarinoitasi, hiljaisia hetkiä, läsnäoloasi. Katselen kasvojasi, haluten kertoa kaiken elämästäni. Kaikista suurista muutoksista, kaikista pienistä yksityiskohdista, haukaten hetken happea ja mukin kahvia termoskannusta, kenties.

"Samaa maata, samasta puusta, sama välke molemmilla katseissaan."

 Saatat olla fyysisesti poissa, mutta kuljet aina mukana. Tavalla tai toisella. Kadoksissa, mutta ei koskaan unohdettuna. Ja kun kävelin viimeistä kertaa sisään vanhaan asuntoosi.. Tunsin suunnatonta haikeutta jokaista seinää, jokaista esinettä, jokaista nurkkaa, jokaista "Gran Canaria 1983-pyyhettä" kohtaan. En pystynyt sanomaan sinulle mitään ajatellen elämässä olevan vain aikaa jäljellä.

 Aika. Tuntemattomat tiimalasin hiekat ja niiden vääjäämätön kieltäminen ennen viimeistä hetkeä, jolloin jäljellä on vain ikävä ja muistot. Ihmisen elämästä voi katkeroitua, poismenosta voi katkeroitua, elämää ei kuitenkaan pitäisi arvioida kenties ollenkaan, vain nauttia sen kyydistä ja monista mutkista. Välillä se on karvasta, välillä makeaa. Minulle molemmat käyvät. Juon kuitenkin mieluusti Campariani jäillä hellehattu päässäni katsellen sitruunapuutani ja ajatellen niitä hetkiä kanssasi, kun puutarhassa vieno kesätuuli helisytti viinimarjapensaita ja Aurinko Jaffaa oli jäljellä vielä yhden jäätelön verran. Itse en voi näitä hetkiä enää kokea. Se on sääli, mutta se on myös osa elämää. Minäkään en ole katkera, vaan hymyillen muistoille sinusta aina kevättuulen tahdissa mamma rakas. Kenties olympiajuuston soihtu on nyt vain ojennettu seuraavalle sukupolvelle. Kiitos ja.. no.. näkemiin. Ne olivat viimeiset sanani sinulle. Ne pysyvät siinä edelleen. 

 

"Mutta enemmän se koskee
Kun kotiin kirjoittaa

Niin kaunis on hiljaisuus
Ja kauniimpaa on kaipaus
Kun muistoissa hetken olla saa
Silmän isku on ikuisuus
Niin kaunis on hiljaisuus
Siellä jossain säilyy salaisuus
Sielu on surusta suunniltaan
Kun ei rakkainta nähdä saa

Hälle kerrottiin että kotiin
Kohta kuljetaan kuka ties
Mutta muistoissaan hän jos tänne jää
Niin hän on hävinnyt mies

Hän tietää miltä se tuntuu
Kun hiljaisuuteen jää
Ja savuverhon sameaan huntuun
Kaikki entinen häviää

Mutta niin kauan kuin hän kulkee
Elämä jättää jälkiään

Niin kaunis on hiljaisuus"

Tosi smoothi galaksien välillä kukkiva reggaebiisi

 Tää lähti oikeestaan vaan yhest riimistä. Eikä mua oikeestaan kiinnosta avata tätä sen enempää. Ei olla muotiblogissa. Kaikki ei oo valkoista, isoja kuvia ja ihanaa, voimaannuttavaa ja terveellistä. Erityistason gonzoterapeutti silti suosittelee keskustelemaan niin orgasmista, Ano Turtiaisen twitter käytöksestä, QAnonista (niinku se tulostin, mut Q:lla, idea sama, eli risa jo ostaessa), kuin reggaesta kumppanisi kanssa.

Reggaen kuuntelu ilman pajaa
on kuin persut piirtäis idän ja lännen rajaa
tietäjät tietää, mut joka jätkä ei snaijaa
Taistelisin systeemii vastaan, Iltalehen palstal, somevaikutan, elämä saa sisällön. Babylon rock stop, juicy hop, kukka on pop.
Valehtelisin jos laulaisin babylonist ja amnestyst, naisen eurost, tai jukkapojast.
Päänsisäsii keloi, ne on usein hammockis reloi. Valkoisen heteromiehen paniikki, piipus on sateenkaaria ja  tulta,
kato tänne,
kuulit sen multa.
Mä juoksen lujaa, jalas släpärit villasukil, niket sulaa asvaltil.
Tää on tosi smoothi galaksien välillä kukkiva reggae rapbiisi.
ota chillisti, laiffi on näis aina keinuvan iisii, iisii

Laulan huolesta, systeemistä mädästä. Kapitalismin siasta jahdilla, ei kinkkua, pelkkää potkaa ilman jaakko kolmosta, sahdilla. Ihmiset kärsii, kaikki on samaa, poliisit ja natsit uhkaa, elämä on pelkkää loskaista tuhkaa. Joojoo. Ottakaa rakkautta.

 Syö parsakaalia, juo loivaa ja aattele afrikan kansaa, se on urheaa ilman ansaa ja oivaa.
Tää on tosi smoothi galaksien välillä kukkiva reggae rapbiisi.
ota chillisti, laiffi on näis aina keinuvan iisii, iisii

Elämäni koiruuksille

 

Jos koet elämässäsi varjon ja valon hetkiä. Hetkiä jolloin marionettikuningas käskee ja sinä pyllistät kuten kaikki muutkin itseään epäonnistuneeksi miljonääriksi luulevat proletaarit tekevät. 

Sellaisia mustavalkoisia tuokiokuvia, kun Macgyverin nauha ei saapunut maahamme, räntäsade hakkaa kasvojasi kulkiessasi Kouvolan torikatua kaiken harmaan keskellä kohti Pohjolatalon falloksista kolossaalisuutta ja häämöttävää ”Virastot” kylttiä kohden. Niin tällä, kuin viimeisellä matkallakin tässä päättymättömässä tarinassa, joka muistuttaa enemmän surreealia Art Noveau versiota Steinbeckin vihan hedelmistä. Sekä kaikkina niinä aikoina, kun tämä onnellinen kiertoajelu pitkin Valley of Ashesia potkii päähän, voi meidän kaltaisemme ihminen toivoa vain yhden asian. Se ei ole iltarukous uskollisen .454:n että puhelimen kanssa, vaan yksi katse.

Karvainen ja kylmä kuono, joka tökkii kättäsi. Pieni tassu, joka tarttuu käteesi työntäen sitä lähemmäs tuota kuonoa. Suuret silmät katsovat. Ne eivät tahdo ainakaan pahaa. Tuikkivat tarkkaavaisesti ja kun katsot niihin, ne hymyilevät vienosti. Kosketat pehmeää turkkia, hän istuu eteesi pyytäen lisää, hymyillen ja katsoen sinuun palavan rakastavasti. Koiran katse, koiran hellyys ystäväänsä kohtaan on takeetonta ja puhdasta, paitsi kurakelillä. Tuhannen Talvivaaran kaivoksen pohjalta ponnistaessa, kun kaikki on makaronilaatikkoa ja jaffaa ja kun rengas puhkeaa jossakin Loimaalla.. Yksi kuitenkin kuuntelee, on läsnä, häntä ei kiinnosta miltä näytät, ketä äänestät, tai mille saarelle laitat pöytälaatikkoon rahaa jemmaan. Hän on, hän pitää, hän nuolee. Häntä katsoessa ei ole vihaa, vaan pelkkää virnettä. Ystävän hymy.

 Elämä voi olla arvoitus, mutta koiran katse on sen selitys.
Rapsuta koiraa, voit paremmin sinäkin. 

 

Syöksykiito mestarin valtakuntaan

Tämä on yksi niistä oudoista ajoista, jolloin toisten mielestä kuolleiden kotieläinten lähettäminen postitse on terveellinen ilmaisukeino, toisinajattelevat voi mieluummin raiskata, kuin argumentoida fiksusti.

 Ilmasto ei muutu ja vaikka muuttuisikin ei sille tarvitse tehdä mitään, koska mallia pitää ottaa samoista kehitysmaista, joiden asukkaita kovasti pelkäämme. Samalla logiikalla korruptio, ihmisoikeudet, tasa-arvo, sosiaaliturva ja sananvapauskin voidaan sieltä kopioida. Tästä puhuminen tosin sulattaisi seitsemän veljeksen kovalevyn lopullisesti, jos sellaisen omistaisi. Samalla populistisella logiikalla maailma on varmaankin myös litteä, eikä painovoimaakaan ole. 

Ja jos onkin, niin argumentoinnin vastakohtana huudan suohon tai lähetän sen kuolleen mäyrän postissa. Tai lähettäisin elleivät mädättäjät olisi Postinkin jo polttaneet dieselautoni kanssa, tai myynneet multinationalistisille yrityksille auliisti unohtaen faktat.

Vieras maailma, jossa pelottavinta voi olla kuusitoistavuotias nainen, tai ulkomaalainen työt, koulutukset ja naiset vievä tapaus. Top note, mitä tällaiset uhkaskenaariot kertovat sinusta? Meinaan jos otat ensin argumentoinnissa teiniltä, Donaldin tavoin, pataan ja jos kieltä osaamaton, kouluttamaton mamu vie koko pyhän kolminaisuuden suustasi, kuin ammattideeku tuopin edestäsi pub olohuoneessa. 

Kokonainen sukupolvi, kansakunta, jolle opetettiin ettei muuta totuutta ole, kuin oma napa ja se joka huutaa kovimpaan iltapäivälehdistön kommenttinkentissä on messias ilman kruunua. Viha, typeryys, liekinheittimet ja natsisymbolit ovat löytäneet toisensa homogeenisesti ja homofoobisesti. Misogynian ja konservatiivisuuden taso aiheuttaisi kesän '68 nuorille epäuskoisen ripulikohtauksen katsellessaan haikailuja Suojeluskunnista, muilutuksista ja akateem.. Lähibaarin amislippisten Viipurin palautusseuroista.

Tätä sirkusta katsellessa joko alkaa uskomaan toistoon ja astelee kohti Don Quijoten neljättä valtakuntaa valmiina pyyhkimään ihmisoikeuksilla capslockin persettä ja ratsastamaan kaikkia tuulimyllyjä kohti raamattu mielessä ja panssarinen leijonakoru kaulassa. 

Muut yrittävät keskustella, tai tyytyyvät tv:n loputtomiin kokkiohjelmiin, sinkkuihin saarella, jossa jokaisen nimi on niinqu Chrizu, tai vertailemaan kaiken voimaannuttavaa fantsuutta sosiaalisen median kuplissa. Masturbointia ja ryhmärunkkausta sen kaikissa ihmeellisissä muodoissa. 

Varmaa on edelleen vain se, että juopa, eripura, ääriliikkeet, voimafantasiat tai kirkkoslaavin opettajat eivät ole koskaan tuonneet mitään hyvää tullessaan. Kuten ei yksikään nuivasti tieteeseen, jumalauta tieteeseen, suhtautuva porukka, joka ei hyväksy faktoja jolleivat ne tue heidän twitterin tietotoimistosta tai pub pystymetsän tiskiltä kuultuja mielipiteitään. Poislukien toki keissit, joissa on ihan okei käyttää copy+pastea muuhunkin kuin oman propagandansa tukemiseen, kuten vaikkapa gradun kirjoitt.. Kopiointiin. 

Olen ajatellut kirjoittavani kirjan. Sellaisen best sellerin tuleville sukupolville ihmeteltäväksi siihen Mad Maxin jälkeiseen dystopiaan. Se olisi nimeltään "Äärioikeiston saavutukset". Siitä tulisi yhtä pitkä, kuin kuuluisa teos Italian voitoista toisessa maailmansodassa. Kyllä, kaikille teille rautalankaihmisille, se olisi maailman lyhin kirja.

 Meinaan kokonaan tyhjä. 

Oikeistopopulismi on synkkä palloa rikki repivä voima, joka huutaa kaikista ilmansuunnista tulevista vaaroista, se haluaa lukita ovet ja ikkunat, saada näkemään yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin ja hitaisiin prosesseihin. Muistellen Kekkoslovakian hehkua, Neuvostoliittoa ja Natsisaksaa lämmöllä. Ajatellen ennen kaiken olleen paremmin. Silloin kun hiihdettiin Jukolassa susia karkuun, navetta paloi joka yö ja se nainen synnytti päivittäin. Meinaan jos pääsi pois nyrkin ja hellan välistä lukemaan raamattua välillä. Nainen, joka kelpaa kuulemani mukaan vain siitettäväksi ali-ihmiseksi muiden vääräuskoisten ja väärän väristen kanssa. 

Jukolan broiditkin juoksivat ensin maailmaa ja sivistystä karkuun. Kuinka kävikään? Tulivat metsästä pois ihmisten ilmoille ja oppivat lukemaan.

Meanwhile maailma pyörii, rikkaat rikastuvat ja köyhät haukkaavat paskaa. Kaikki kuolevat. On meissä siis jotain yhteistäkin. Kaikkia ja kaikkea ei tarvitse halata, mutta se on parempi lähtökohta kommunikoinnille, kuin turpaanveto varmuuden vuoksi. 

Tutkitaan, tutustutaan, ihmetellään, opitaan ja opetetaan. 

 Eläköön ihmisyys. 

Määrittelemättömät kaiut vuosien takaa

Muistatko sen määrittelemättömän ajan jolloin ei ollut eternaalisia krapuloita, joissa taistelukissa ei ratsastanut aamiaispekonin voimalla huutaen ”I have the vomit”. Ajan jolloin oltiin täysin kuolemattomia. Kannoimme toisiamme junaan, välillä saatiin monosta, tai virtsakilpailun aikana sähköpaimenesta. Kirjaimellisesti; Don't cross the streams. Sen kesän kun hypättiin junaan ja reilattiin ilman suuntaa, ilma päämäärää, rahatta ja nukkuen lehtiroskiksissa. Kuljettiin festareilta mökeille ja takaisin. Kotona vaihdettiin vaatteet ja pyykättiin. Kuolleiden huonekasvien rivistö, mätääntyneet karhukirjeet postilaatikossa ja uuden evoluution kokeneet maksalaatikot juoksivat jääkaapista postiluukun kautta väljemmille vesille omin jaloin.

Sinä kesänä sniikattiin futisstadionille potkimaan jurrissa palloa. Ruoho oli kosteaa ja valot hiljaisia. Oltiin ei ehkä sankareita, mutta ainakin Litmasia kaikki. 

Yö alkoi ja päättyi joskus aamulla, kun perkeleet puissa soi. Aina ei oltu kivoja, mutta aina komeita.

Sitten tuli se syksy ja autettiin muutoissa. Yhtäkkiä läsnä oli kiire, puoliso, lapset, asuntolaina, autolaina, kaksi koiraa, kissa ja talo maalta. Joskus ehkä nähdään, juodaan kaksi olutta urheiluravintolassa ja kerrotaan samat tarinat, kuin ennenkin. Kolmannen kohdalla suunnittelemme jo kiivaasti uutta valloitusta. Alkaen sieltä mistä kaikki muutkin sotaretket alkavat: ”Ajetaan jollain satasen autolla täältä Kaspianmerelle uimaan”. ”Todellaki”. 

Heräät seuraavana aamuna neljännen viskishotin jälkeiseen kuolemaan. Lakanat märkinä täynnä vapinaa ja kiipeileviä liskoja. Vaimo heittää ylävitoset ja jättää sinut ihmettelemään tärinässä riisimurokulhoja ja piirrettyjä juoksukaljojen ja epätoivoisen darrapaneskelun sijasta.
Mietit miten tässä kävi näin?

Miksi kukaan ei halua oikeasti irroittaa sokkaa ja heittää?
Ottaa ja lähteä?

Nauttia ja elää?

Vai onko tämä nykyisyys elämää?

Onko se sellaista elämää, jota halusimme elää?

Silloin, sinä kesänä?

Miksi ihanteet kuolevat?

Miksi vapaus kuolee, jos sitä ei käytä?

Miksi valheet ja laiskuus ohjaavat meitä?

Onko marraskuinen sohva ja tempparien ties mones kausi elämää?

Loputon masturbointi, kalsarikännit ja räntäsade elämää?

Onko elämä Työmiehen lauantaita vai Jack Kerouacia?

Onko neljän viikon loma heinäkuussa elämän tarkoitus?

Voisiko pyyhe, hullut ystävät ja koppa bisseä olla mahdollisuus?

Vai onko paluu huolettomuuteen, aurinkoon ja mananaan pelkkää uhkaa?

Päivystän puhelimen ääressä odottaen viestiä: "Lähtisitkö kanssani.. No, fuckin mihin vaan, paitsi tänne. Tietämättä missä ja miten heräämme huomenna". I'm all in.
#liisaihmemaassa

 " Ei pelätty lainkaan

Ei kelattu liikaa
Autobaanil vaihde kuudenteen
Nyt pelätään liikaa
Eikä meil oo aikaa
Elää sellast kesää uudelleen

Me oltiin kuolemattomii
Oltiin elossa, mut täynnä mustelmii
Kun lähetään voitte hautakiviin kirjottaa
"Se oli kaikki tai ei mitään", eiks niin"

Porkkanapellossa runoiltuja yön viisauksia

Kesäyö on mitä runollisin. Melodinen hetki, jolloin sielu huutaa pakomatkaa. Katselen pellolle nousevaa usvaa ja koen eksistentiaalista tuskaa. Halua. Pakkaan jakkaran, kirjoituskoneeni, viskipullon ja paketin tupakkaa mukaani ja suuntaan sinne.

Kaskisavun verhoumaan niittyyn kasteiseen. Tunnen kesäyön hennosti kohoavan usvan ihollani, kuin peittona, lämmittävänä ystävänä jostakin kaukaa. Poltan tupakkaa ja nautin huika viskiä. North State ei ole kuin ennen. Miedompaa, jotenkin pliisumpaa. Yhtä leikattua konjakkia tämäkin. Viski polttelee kurkussa ja tuottaa mielihyvää. Hennon hymyn huulilleni. Juuri nyt elämä on pelkkää Eino Leinoa. Odotan omaa Nocturneani. Poltan ketjussa, juon ketjussa.

Tuntuu, että kaikki fiksu ja filmaattinen on jo sanottu, muut ovat kuitanneet kullan, jään voimattomasti kaipaamaan sanojen kauneutta, nauttien hetken ohrapellon huojunnasta.

Onko kaik älykäs ja kaunis jo annettu?

Kaik on nokkelat riimit jo lausuttu?

Suuresta saavista on sukupolvittain jo kaskipellosta ammennettu.

Usva nousee pellon takaa, vaan soittaako ruislintu koivikonkaan?

Onko tilalla laulajaa kotoisaa kuitenkaan?

Jos soivat yössä tyynessä vain kaskaat?

Missä olisi kulkija kirjava tuo taivaankannen?

Kantoivatko rinnassaan soinnin elämän raskaat?

Vai soljuivatko vaahtopäinä, pieninä kaarnalaivoina tuon pärskyvän joen?

Pelkkiä unelmia, pelkkiä tunteita, varjoja ja valoa

Onko yössä mikään todellista, tähtitaivas ja kuutamouinti

Toiveita ikuisuudesta, sinne maailman nään piirtyvän,

Muttei sinne koskaan ikiaikain suviyöhön siirtyvän

Katkon kahleita menneisyyden, vangit ovat vapaat ratsastamaan, 

Maantie narskuu alla laulajan jalkojen, viisaiden, ehkei, mutta kivisten

Tahdissa yön, joka ei koskaan sammukaan. Lipuu vaan päällä,

pitkin pellon keltaisten, tuulten tuomin aaltojen, kuin hangessa yksinäisten lasten. 

Korven kauneus lumoaa hiljaisuudellaan. Enää puuttuisi Kaakkurin tai Kuikan ikiaikainen vihellys, rakas ääni kaukaa vuosien takaa. Jään tähän, Suomi-Filmin mustavalkoiseen logoon ja Porilaisten marssiin.

Ajan tuomia tuskailuja

Nykyään, yhä useammin, kun katselen tyhjää tilaa johon kirjoittaa haluaisin osata maalata, veistää, muokata, sillä temporaaliset ajatukseni eivät sovellu aina kuvailtavaan muotoon.

Nytkin vääntäisin rautalangasta tuskaista ukkoa, joka yrittää sormillaan vetää YLE:n tekstitv:stä aikaa itselleen. Langat sotkeutuvat, kello viistää, yöradio soi. Maailma muuttuu, siitä ei saa otetta. Tuska, tässä ja nyt. Eilinen ilkkuu, huominen pelottaa, mutta tässä en halua olla. Olin. Olen. Tulen olemaan. Katselen Youtubesta muinaisia mainoksia, tunnuksia, mainoskatkotunnareita, uutisia. 

Muistan hetkiä. Hetkiä jolloin ei ehkä ollut paremmin, mutta koska en muista kaikkea hetkistä, jotka haluaisin muistaa. Hetkistä jotka olivat lämpimiä, kuin taskulämmin mustikkamaito

hellepäivänä ennen Tarzania. Haluaisin juosta alasti pellossa kesäyössä, raivokkaasti itkien ja karaten todellisuutta kokien vain sen hetkisen ylimalkaisen hulluuden ilman tuskaa.

Aina kun karkaan menneeseen pakenen nykyisyyttä. Hitto, kuullostipa ihan Nykäseltä.

Jos sisällä asuu tuska, on helpompi joko puhua pyllystä, purjeveneistä tai puoluepolitiikasta, kuin käsitellä sitä. Voi myös karata taaksepäin, juosta kelloa pakoon ja koittaa unohtaa, että olet kymmenen vuoden ajan tehnyt vuosittain jotakin. Kun tajuat, että vittu kymmenen vuotta. Ei saatana oikeasti, kyllä. Vuosikymmen. Ikääntyneitä ihmisiä. Vanheneva minä. Mihin v..n se aika juoksee. Haluan hetkiä takaisin. Sekavia öitä, krapuloista niin väliä. Ideoita, toteutuksia, eikä sitä v..n nysväystä, jota nyt elän. Klo 23 nukkumaan, koska vaimo, lapset, asuntolaina, perheauto, koira, kissa, kameli, eikä yhtään eunukkipalvelijaa.

Entä jos haluaisin edelleen syödä onnellisena mummon tuomia Omarkarkkeja? Juoda sittistä saunassa faijan kanssa? Katsella tähtitaivasta haaveillen vuodesta 2000.

Piilottaa vesi-ilmapalloja tyttöjen vessaan? Dokata puistossa mäyräkoiraa repusta? Korkata neitsyitä? Lähteä päiväkaljalle tietämättä missä herää ja kuinka monen mutkan kautta? Tapahtumia, jännitystä ja rakkaita ihmisiä?

Inhoan kaikkea mikä on jotenkin keskeltä. Kepua, keskinkertaisuuksia ja keski-ikää. En halua sopeutua, en taantua, en mennä ajoissa nukkumaan. En kipeää selkää, tai Prismaa ilman leluosastoa.

Ja tässä istun, minä ja Kari Grandi, janoisten sankari. Muistelemassa YLE:n kanavatunnuksia vuodelta 1992, kun kaikki oli niin paljon paremmin. Aurinko nousee, pillit loppuvat.

Kaipaan teitä, ystävät kun olitte villejä ja hulluja. Sukulaisia, kun olitte olemassa.

Maaliskuu. Fuck yeah. Joutsenet tulevat tööttäillen, pöllöt puputtavat ja minun psyykkeeni, se ajattelee, se lentää ja liitää harmoniassa lievästi ikävöiden, mutta kellon kanssa emme ole puheväleissä.

"

Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet,
palasiksi muistojeni läjään hajonneet.
Palapelin kokosin paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.

En unta saanut ja näin... jäin miettimään...

Kaiken minkä muistan aika kutistaa,
mä sitä pelkään, sua tahdon rutistaa.
Kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän,
ja kaiken suhteen, kaiken siirtyvän."

Kidius, serious or what?

Ruuhkavuosien ruuhkatuutissa on sellaisia omituisia asioita, joista en itsekään tiedä mitä ajatella.

Tai ajatella ja ajatella. Oikeastaan.. Lievästi voisi sanoa, että ahdistaa. Kaikkialta tuleva lievä painostus.

Ai mistä? Lapsista.

Pitäisi haluta. On kuulema oikea ikä. Media rummuttaa ties mitä väestöpommeja ja talkoita.

Silti.. Esitän vain yhden kysymyksen, johon en koskaa löydä vastausta: Miksi?

Tai siis miksi ihmiset haluavat lapsia? Ymmärrän kyllä, että naisväellä on biologisia tekijöitä, mutta en koskaan kuule ns. kaksilahkeisten edustajistosta mitään järkevää näkemystä asiaan.

Kun minä näen kuvia pienistä lapsista, en koe mitään ”aah, kun se on suloinen” fiilistä. Näen vain yhden potentiaalisen miniatyyrin huutamassa räkäposkella Prisman lattialla, karkkiaskin, tai lätkävarusteiden perään.

Minä näen vain menetettyjä euroja, menetettyä vapaa-aikaa, lisää aikatauluja ja elämän hankaloittamista. Näen vähemmän kahdenkeskistä aikaa, vähemmän rakastelua, vähemmän unta ja kodin muuttumista legoansojen ihmemaaksi.

Itsekästä? En tiedä oikein miten muutenkaan ajatella. Onko lasten hankkiminen sellainen kansalaisvelvollisuus, kuin intti, verojen maksaminen, vanhainkodissa hoitajapulasta kärsiminen ja lopullinen puupalttoo?

Normeista poikkeavana ja kaikenlaista vastuuta pakoilevana en halua lukittua häkkiin.

Entä jos seuraavana päivänä tekeekin mieli ostaa ne halvat lennot lämpimään räntäsateen keskellä? Osuu arkivapaa ja tekee mieli kalsaroida keskellä viikkoa? Jos haluaa spontaanisti rakastella? Tai vain maata kahdestaan sohvalla molempien lukiessa omaa kirjaansa vailla kiirettä mihinkään?

Entäpä raskausmasennukset, synnytyksen jälkeiset masennukset, komplikaatiot, riskit ja muut?

Miksi riskeerata ja tehdä elämästä vaikeampaa?

Jos kaikkea tätä kelaillaan sosiaalisen altistumisen kautta, niin kehtaan perskohtaisesti väittää että mirreillä on selkeästi aivan toisenlaisia kokemuksia. Eivät minun frendini jaa hehkutuksia somessa, ei tupsahtele varpajaiskutsuja, tai hassuja kuvia meikkaussessioista, polkupyöräretkistä, tai vanhempainilloista.

On minullakin niitä hetkiä, jolloin ajattelen kuinka hyvä isä voisin olla, tai sitäkin että modernissa maailmassa maailmani on autuaan vanhanaikainen, eli omavaraisen vapaata skidien suhteen.

Siperia opettaisi ja routa ajaisi kotiin. Niin minunkin lapsuudessani. Hetkiä, jolloin voisin kuvitella tietynlaista ylpeyttä, hetkiä jolloin miettii omaa vanhuuttaan. Hetkiä, jolloin voisi välittää tiettyjä pieniä hetkiä jälkikasvulle, nähdä heidän nauttivan ja oppivan elämästä.

Miksi?

Sitä ei saa kysyä? Rationaalisia syitä? Tavallaan siis haluaisin, että sinä Simo Vaatehuoneelta kauppaisit tämän ajatuksen, perustelisit sen järkisyillä, kuten ”Kun laitat nyt paksuksi, saat kaksi yhden..”eiku ei. Laita kustantajan tarjoamat rahat suoraan tililleni, mutta sen Sunny Kid Centerin kyltin voit myydä sopivien kylkiäisten kera? Montako tonnia kilahtaa tilille, paljonko jää voitolle? Vertailua: plussat ja miinukset?

Ja ei. En halua yhdenkään mimmin vastaavan. Sori, tää on tällainen herrasväen sisäsiittoinen kerhokysely, johon voi liittää jonkin homoeroottisen kreikkalaisjumalan nimen?

Lyhyesti. Minä en tiedä. En kuitenkaan ole itsekäs ja ajatele oman perseeni olevan aina oikeassa, joten tiputan vain mikin tähän. Olkaa hyvä, areena on teidän. Olen utelias, kertokaa syyt miksi lapsia?

Isälle, jota en koskaan tuntenut?

Neljä aamuyöllä. Minun suosikkiaikani. En jaksaisi enään valvoa tänne asti, enkä herätä tähän aikaan. Pelkään pahoin, että suden hetken tunnelma on kohta iäksi menetettyä. Puhaltelen savua yöhön ja ravistan jääpaloja lasini pohjalla. Tonic ei petä koskaan. Kiniinin viekoitteleva katkeruus puree nielussani, kuin vanha ystävä halaisi jälleennäkemisen hetkellä ilman poskisuudelmia.

Silti olen täällä tänään. Vain minä, GT, tähtitaivas pakkasyönä sekä kirjoituiskone. Hetki tuntuu kirotulla tavalla niin väärältä, mutta silti niin hyvältä.

Ajatukset poukkoilevat ja sielu irtoaa ruumiista. Hetkiä jolloin en ole läsnä, enkä halua.

Muistelen samaa kellonaikaa lapsuudesta. Isää. 

Maantie kiitää jalkojeni alla. Aamu viisi, rahti on kohta lastattu tukkumannin laiturilta. Scania kehrää kissan tavalla lämpimästi. Puhallin puhaltaa hyttiin lämpöä, johon kokonaan paljastetun Wunderbaumin ja ruskean Barclayn aromi sekoittuu. Radio soittaa vain yöllistä sinfoniaa ja yöradiota. Näen vain valokeiloja ja rusakon juoksevan jostakin asvalttikentän reunasta kauhuissaan viereiseen pusikkoon. Kaikki tuntuu jännittävältä, oudolta ja kihelmöivältä.

Samoin kaikki ne hetket, kun faija vääntää rattia, kertoo tarinoita elävästä elämästä laskelmoidun liioittelusti ja alla kiitävä Valtatie 6 nielee kilometrejä ajopiirturin kiekosta.

Sähköinen ilmapiiri, aamuyön tunnit jotka vaihtuvat auringonnousun ensimmäisiin hentoihin säteisiin painuvat muistiini elävästi. 

Tästä arkistosta, kulkevasta hotellista ammennan tänä yönä tunnetta.

Faija.. Kuljit pois sinne jonnekin meidän tavoittamattomiimme jo kauan sitten.

Vuosia kului. Sinua ei kuulunut, ei näkynyt, vain tyhjiä lupauksia vuosien takaa. En ollut enää lapsi odottamassa, opin unohtamaan sinut elämästäni.

Silti, syvällä kaipasin sinua, salaa ja hiljaa. En tiedä oliko se hölmön uskoa viimeiseen pelastukseen, vai pelkästään se kylmä, rationaalinen fakta, että minulla oli.. Edelleen ne onnelliset lapsuuden vuodet syvällä sisälläni tallessa. Kaikki ne kerrat, jotka istuimme kahden keskustellen elämästä, ihmisistä ja ihmisyydestä. Tupakkaa paloi, parvekkeella kylmäsi talvisen tähtitaivaan alla ja teksti-tv soitti olohuoneessa yöradiota. Kaadoit Finlandiaa ja Vissyä sekaan, minä join pelkkää kolaa ilman jäitä. 

Tänäänkin kaiken ollessa liian myöhäistä, kuten yleensä aina, minua kaduttaa etten koskaan päässyt antamaan tekojasi anteeksi, tai edes antamaan mahdollisuutta korjaamaan menneisyyden haamuja.

Ihminen on erehtyväinen, houkutuksiin taipuvainen ja aivan liian pitkämuistinen.

Vuosien jälkeen, me elimme omaa elämäämme omilla tahoillamme.

En tiedä mitä lopulta ajattelit meistä, lapsistasi, mutta me jäimme sinua ja lapsuutemme muistoja kaipaamaan. 

Isä, anteeksi, jos olin julma, anteeksi, jos kohtelin sinua kaltoin ja anteeksi, että jäit paitsi elämästämme. Olemme kuitenkin tässä nyt, vaikka kaikki häipyy, muisto vain jää ja se, se on tärkeintä. Kiitos, anteeksi ja.. näkemiin.

Tästä tunnelmasta on jo viisi vuotta. Kaikki on muuttunut elämässäni näiden vuosien aikana, mutta se mikä ei muutu on ikävä. Ikävä kuumalle moottoritielle, jonnekin valottomiin aamuihin keskelle pääsiäistä vuonna '91. Aikaan jolloin Kindermunista sai vielä krokotiilejä ja smurffeja. Silloin, kun Kolmoskanava esitti Turtlesia ilman dubbausta ja mainoskatkolla Simo myi tuulipukuja Vaatehuoneelta. Vaan minkäs teet, elämä on kuin sitä Fellinin leffaa syntikkatrackilla ja Kaija Koolla. 

Kello valuu kohti viittä, minä kaadan viimeisen lämpimän viskin kurkkuuni. Katselen terassilla tähtiä, täysikuuta ja tähdenlentoa. Yhden hetken seisot vierelläni, tunnen melkein ruskean Barclayn tuoksun nenässäni, sekä taputuksen olallani. Katsot minua usein peilistä, sinä.. Isä jota en koskaan varsinaisesti tuntenut.                                                                                                                                                                                                                        

                                                                                            

"Fast jag fann aldrig modet till att säga adjö
Trodde nog aldrig att du kunde dö
Cirkeln ska slutas, det har jag kvar
Vi ska enas i jorden jag och min far
Cirkeln ska slutas, det har jag kvar
Vi ska enas i jorden jag och min far"