Syöksykiito mestarin valtakuntaan

Tämä on yksi niistä oudoista ajoista, jolloin toisten mielestä kuolleiden kotieläinten lähettäminen postitse on terveellinen ilmaisukeino, toisinajattelevat voi mieluummin raiskata, kuin argumentoida fiksusti.

 Ilmasto ei muutu ja vaikka muuttuisikin ei sille tarvitse tehdä mitään, koska mallia pitää ottaa samoista kehitysmaista, joiden asukkaita kovasti pelkäämme. Samalla logiikalla korruptio, ihmisoikeudet, tasa-arvo, sosiaaliturva ja sananvapauskin voidaan sieltä kopioida. Tästä puhuminen tosin sulattaisi seitsemän veljeksen kovalevyn lopullisesti, jos sellaisen omistaisi. Samalla populistisella logiikalla maailma on varmaankin myös litteä, eikä painovoimaakaan ole. 

Ja jos onkin, niin argumentoinnin vastakohtana huudan suohon tai lähetän sen kuolleen mäyrän postissa. Tai lähettäisin elleivät mädättäjät olisi Postinkin jo polttaneet dieselautoni kanssa, tai myynneet multinationalistisille yrityksille auliisti unohtaen faktat.

Vieras maailma, jossa pelottavinta voi olla kuusitoistavuotias nainen, tai ulkomaalainen työt, koulutukset ja naiset vievä tapaus. Top note, mitä tällaiset uhkaskenaariot kertovat sinusta? Meinaan jos otat ensin argumentoinnissa teiniltä, Donaldin tavoin, pataan ja jos kieltä osaamaton, kouluttamaton mamu vie koko pyhän kolminaisuuden suustasi, kuin ammattideeku tuopin edestäsi pub olohuoneessa. 

Kokonainen sukupolvi, kansakunta, jolle opetettiin ettei muuta totuutta ole, kuin oma napa ja se joka huutaa kovimpaan iltapäivälehdistön kommenttinkentissä on messias ilman kruunua. Viha, typeryys, liekinheittimet ja natsisymbolit ovat löytäneet toisensa homogeenisesti ja homofoobisesti. Misogynian ja konservatiivisuuden taso aiheuttaisi kesän '68 nuorille epäuskoisen ripulikohtauksen katsellessaan haikailuja Suojeluskunnista, muilutuksista ja akateem.. Lähibaarin amislippisten Viipurin palautusseuroista.

Tätä sirkusta katsellessa joko alkaa uskomaan toistoon ja astelee kohti Don Quijoten neljättä valtakuntaa valmiina pyyhkimään ihmisoikeuksilla capslockin persettä ja ratsastamaan kaikkia tuulimyllyjä kohti raamattu mielessä ja panssarinen leijonakoru kaulassa. 

Muut yrittävät keskustella, tai tyytyyvät tv:n loputtomiin kokkiohjelmiin, sinkkuihin saarella, jossa jokaisen nimi on niinqu Chrizu, tai vertailemaan kaiken voimaannuttavaa fantsuutta sosiaalisen median kuplissa. Masturbointia ja ryhmärunkkausta sen kaikissa ihmeellisissä muodoissa. 

Varmaa on edelleen vain se, että juopa, eripura, ääriliikkeet, voimafantasiat tai kirkkoslaavin opettajat eivät ole koskaan tuonneet mitään hyvää tullessaan. Kuten ei yksikään nuivasti tieteeseen, jumalauta tieteeseen, suhtautuva porukka, joka ei hyväksy faktoja jolleivat ne tue heidän twitterin tietotoimistosta tai pub pystymetsän tiskiltä kuultuja mielipiteitään. Poislukien toki keissit, joissa on ihan okei käyttää copy+pastea muuhunkin kuin oman propagandansa tukemiseen, kuten vaikkapa gradun kirjoitt.. Kopiointiin. 

Olen ajatellut kirjoittavani kirjan. Sellaisen best sellerin tuleville sukupolville ihmeteltäväksi siihen Mad Maxin jälkeiseen dystopiaan. Se olisi nimeltään "Äärioikeiston saavutukset". Siitä tulisi yhtä pitkä, kuin kuuluisa teos Italian voitoista toisessa maailmansodassa. Kyllä, kaikille teille rautalankaihmisille, se olisi maailman lyhin kirja.

 Meinaan kokonaan tyhjä. 

Oikeistopopulismi on synkkä palloa rikki repivä voima, joka huutaa kaikista ilmansuunnista tulevista vaaroista, se haluaa lukita ovet ja ikkunat, saada näkemään yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin ja hitaisiin prosesseihin. Muistellen Kekkoslovakian hehkua, Neuvostoliittoa ja Natsisaksaa lämmöllä. Ajatellen ennen kaiken olleen paremmin. Silloin kun hiihdettiin Jukolassa susia karkuun, navetta paloi joka yö ja se nainen synnytti päivittäin. Meinaan jos pääsi pois nyrkin ja hellan välistä lukemaan raamattua välillä. Nainen, joka kelpaa kuulemani mukaan vain siitettäväksi ali-ihmiseksi muiden vääräuskoisten ja väärän väristen kanssa. 

Jukolan broiditkin juoksivat ensin maailmaa ja sivistystä karkuun. Kuinka kävikään? Tulivat metsästä pois ihmisten ilmoille ja oppivat lukemaan.

Meanwhile maailma pyörii, rikkaat rikastuvat ja köyhät haukkaavat paskaa. Kaikki kuolevat. On meissä siis jotain yhteistäkin. Kaikkia ja kaikkea ei tarvitse halata, mutta se on parempi lähtökohta kommunikoinnille, kuin turpaanveto varmuuden vuoksi. 

Tutkitaan, tutustutaan, ihmetellään, opitaan ja opetetaan. 

 Eläköön ihmisyys. 

Määrittelemättömät kaiut vuosien takaa

Muistatko sen määrittelemättömän ajan jolloin ei ollut eternaalisia krapuloita, joissa taistelukissa ei ratsastanut aamiaispekonin voimalla huutaen ”I have the vomit”. Ajan jolloin oltiin täysin kuolemattomia. Kannoimme toisiamme junaan, välillä saatiin monosta, tai virtsakilpailun aikana sähköpaimenesta. Kirjaimellisesti; Don't cross the streams. Sen kesän kun hypättiin junaan ja reilattiin ilman suuntaa, ilma päämäärää, rahatta ja nukkuen lehtiroskiksissa. Kuljettiin festareilta mökeille ja takaisin. Kotona vaihdettiin vaatteet ja pyykättiin. Kuolleiden huonekasvien rivistö, mätääntyneet karhukirjeet postilaatikossa ja uuden evoluution kokeneet maksalaatikot juoksivat jääkaapista postiluukun kautta väljemmille vesille omin jaloin.

Sinä kesänä sniikattiin futisstadionille potkimaan jurrissa palloa. Ruoho oli kosteaa ja valot hiljaisia. Oltiin ei ehkä sankareita, mutta ainakin Litmasia kaikki. 

Yö alkoi ja päättyi joskus aamulla, kun perkeleet puissa soi. Aina ei oltu kivoja, mutta aina komeita.

Sitten tuli se syksy ja autettiin muutoissa. Yhtäkkiä läsnä oli kiire, puoliso, lapset, asuntolaina, autolaina, kaksi koiraa, kissa ja talo maalta. Joskus ehkä nähdään, juodaan kaksi olutta urheiluravintolassa ja kerrotaan samat tarinat, kuin ennenkin. Kolmannen kohdalla suunnittelemme jo kiivaasti uutta valloitusta. Alkaen sieltä mistä kaikki muutkin sotaretket alkavat: ”Ajetaan jollain satasen autolla täältä Kaspianmerelle uimaan”. ”Todellaki”. 

Heräät seuraavana aamuna neljännen viskishotin jälkeiseen kuolemaan. Lakanat märkinä täynnä vapinaa ja kiipeileviä liskoja. Vaimo heittää ylävitoset ja jättää sinut ihmettelemään tärinässä riisimurokulhoja ja piirrettyjä juoksukaljojen ja epätoivoisen darrapaneskelun sijasta.
Mietit miten tässä kävi näin?

Miksi kukaan ei halua oikeasti irroittaa sokkaa ja heittää?
Ottaa ja lähteä?

Nauttia ja elää?

Vai onko tämä nykyisyys elämää?

Onko se sellaista elämää, jota halusimme elää?

Silloin, sinä kesänä?

Miksi ihanteet kuolevat?

Miksi vapaus kuolee, jos sitä ei käytä?

Miksi valheet ja laiskuus ohjaavat meitä?

Onko marraskuinen sohva ja tempparien ties mones kausi elämää?

Loputon masturbointi, kalsarikännit ja räntäsade elämää?

Onko elämä Työmiehen lauantaita vai Jack Kerouacia?

Onko neljän viikon loma heinäkuussa elämän tarkoitus?

Voisiko pyyhe, hullut ystävät ja koppa bisseä olla mahdollisuus?

Vai onko paluu huolettomuuteen, aurinkoon ja mananaan pelkkää uhkaa?

Päivystän puhelimen ääressä odottaen viestiä: "Lähtisitkö kanssani.. No, fuckin mihin vaan, paitsi tänne. Tietämättä missä ja miten heräämme huomenna". I'm all in.
#liisaihmemaassa

 " Ei pelätty lainkaan

Ei kelattu liikaa
Autobaanil vaihde kuudenteen
Nyt pelätään liikaa
Eikä meil oo aikaa
Elää sellast kesää uudelleen

Me oltiin kuolemattomii
Oltiin elossa, mut täynnä mustelmii
Kun lähetään voitte hautakiviin kirjottaa
"Se oli kaikki tai ei mitään", eiks niin"

Porkkanapellossa runoiltuja yön viisauksia

Kesäyö on mitä runollisin. Melodinen hetki, jolloin sielu huutaa pakomatkaa. Katselen pellolle nousevaa usvaa ja koen eksistentiaalista tuskaa. Halua. Pakkaan jakkaran, kirjoituskoneeni, viskipullon ja paketin tupakkaa mukaani ja suuntaan sinne.

Kaskisavun verhoumaan niittyyn kasteiseen. Tunnen kesäyön hennosti kohoavan usvan ihollani, kuin peittona, lämmittävänä ystävänä jostakin kaukaa. Poltan tupakkaa ja nautin huika viskiä. North State ei ole kuin ennen. Miedompaa, jotenkin pliisumpaa. Yhtä leikattua konjakkia tämäkin. Viski polttelee kurkussa ja tuottaa mielihyvää. Hennon hymyn huulilleni. Juuri nyt elämä on pelkkää Eino Leinoa. Odotan omaa Nocturneani. Poltan ketjussa, juon ketjussa.

Tuntuu, että kaikki fiksu ja filmaattinen on jo sanottu, muut ovat kuitanneet kullan, jään voimattomasti kaipaamaan sanojen kauneutta, nauttien hetken ohrapellon huojunnasta.

Onko kaik älykäs ja kaunis jo annettu?

Kaik on nokkelat riimit jo lausuttu?

Suuresta saavista on sukupolvittain jo kaskipellosta ammennettu.

Usva nousee pellon takaa, vaan soittaako ruislintu koivikonkaan?

Onko tilalla laulajaa kotoisaa kuitenkaan?

Jos soivat yössä tyynessä vain kaskaat?

Missä olisi kulkija kirjava tuo taivaankannen?

Kantoivatko rinnassaan soinnin elämän raskaat?

Vai soljuivatko vaahtopäinä, pieninä kaarnalaivoina tuon pärskyvän joen?

Pelkkiä unelmia, pelkkiä tunteita, varjoja ja valoa

Onko yössä mikään todellista, tähtitaivas ja kuutamouinti

Toiveita ikuisuudesta, sinne maailman nään piirtyvän,

Muttei sinne koskaan ikiaikain suviyöhön siirtyvän

Katkon kahleita menneisyyden, vangit ovat vapaat ratsastamaan, 

Maantie narskuu alla laulajan jalkojen, viisaiden, ehkei, mutta kivisten

Tahdissa yön, joka ei koskaan sammukaan. Lipuu vaan päällä,

pitkin pellon keltaisten, tuulten tuomin aaltojen, kuin hangessa yksinäisten lasten. 

Korven kauneus lumoaa hiljaisuudellaan. Enää puuttuisi Kaakkurin tai Kuikan ikiaikainen vihellys, rakas ääni kaukaa vuosien takaa. Jään tähän, Suomi-Filmin mustavalkoiseen logoon ja Porilaisten marssiin.

Ajan tuomia tuskailuja

Nykyään, yhä useammin, kun katselen tyhjää tilaa johon kirjoittaa haluaisin osata maalata, veistää, muokata, sillä temporaaliset ajatukseni eivät sovellu aina kuvailtavaan muotoon.

Nytkin vääntäisin rautalangasta tuskaista ukkoa, joka yrittää sormillaan vetää YLE:n tekstitv:stä aikaa itselleen. Langat sotkeutuvat, kello viistää, yöradio soi. Maailma muuttuu, siitä ei saa otetta. Tuska, tässä ja nyt. Eilinen ilkkuu, huominen pelottaa, mutta tässä en halua olla. Olin. Olen. Tulen olemaan. Katselen Youtubesta muinaisia mainoksia, tunnuksia, mainoskatkotunnareita, uutisia. 

Muistan hetkiä. Hetkiä jolloin ei ehkä ollut paremmin, mutta koska en muista kaikkea hetkistä, jotka haluaisin muistaa. Hetkistä jotka olivat lämpimiä, kuin taskulämmin mustikkamaito

hellepäivänä ennen Tarzania. Haluaisin juosta alasti pellossa kesäyössä, raivokkaasti itkien ja karaten todellisuutta kokien vain sen hetkisen ylimalkaisen hulluuden ilman tuskaa.

Aina kun karkaan menneeseen pakenen nykyisyyttä. Hitto, kuullostipa ihan Nykäseltä.

Jos sisällä asuu tuska, on helpompi joko puhua pyllystä, purjeveneistä tai puoluepolitiikasta, kuin käsitellä sitä. Voi myös karata taaksepäin, juosta kelloa pakoon ja koittaa unohtaa, että olet kymmenen vuoden ajan tehnyt vuosittain jotakin. Kun tajuat, että vittu kymmenen vuotta. Ei saatana oikeasti, kyllä. Vuosikymmen. Ikääntyneitä ihmisiä. Vanheneva minä. Mihin v..n se aika juoksee. Haluan hetkiä takaisin. Sekavia öitä, krapuloista niin väliä. Ideoita, toteutuksia, eikä sitä v..n nysväystä, jota nyt elän. Klo 23 nukkumaan, koska vaimo, lapset, asuntolaina, perheauto, koira, kissa, kameli, eikä yhtään eunukkipalvelijaa.

Entä jos haluaisin edelleen syödä onnellisena mummon tuomia Omarkarkkeja? Juoda sittistä saunassa faijan kanssa? Katsella tähtitaivasta haaveillen vuodesta 2000.

Piilottaa vesi-ilmapalloja tyttöjen vessaan? Dokata puistossa mäyräkoiraa repusta? Korkata neitsyitä? Lähteä päiväkaljalle tietämättä missä herää ja kuinka monen mutkan kautta? Tapahtumia, jännitystä ja rakkaita ihmisiä?

Inhoan kaikkea mikä on jotenkin keskeltä. Kepua, keskinkertaisuuksia ja keski-ikää. En halua sopeutua, en taantua, en mennä ajoissa nukkumaan. En kipeää selkää, tai Prismaa ilman leluosastoa.

Ja tässä istun, minä ja Kari Grandi, janoisten sankari. Muistelemassa YLE:n kanavatunnuksia vuodelta 1992, kun kaikki oli niin paljon paremmin. Aurinko nousee, pillit loppuvat.

Kaipaan teitä, ystävät kun olitte villejä ja hulluja. Sukulaisia, kun olitte olemassa.

Maaliskuu. Fuck yeah. Joutsenet tulevat tööttäillen, pöllöt puputtavat ja minun psyykkeeni, se ajattelee, se lentää ja liitää harmoniassa lievästi ikävöiden, mutta kellon kanssa emme ole puheväleissä.

"

Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet,
palasiksi muistojeni läjään hajonneet.
Palapelin kokosin paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.

En unta saanut ja näin... jäin miettimään...

Kaiken minkä muistan aika kutistaa,
mä sitä pelkään, sua tahdon rutistaa.
Kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän,
ja kaiken suhteen, kaiken siirtyvän."

Kidius, serious or what?

Ruuhkavuosien ruuhkatuutissa on sellaisia omituisia asioita, joista en itsekään tiedä mitä ajatella.

Tai ajatella ja ajatella. Oikeastaan.. Lievästi voisi sanoa, että ahdistaa. Kaikkialta tuleva lievä painostus.

Ai mistä? Lapsista.

Pitäisi haluta. On kuulema oikea ikä. Media rummuttaa ties mitä väestöpommeja ja talkoita.

Silti.. Esitän vain yhden kysymyksen, johon en koskaa löydä vastausta: Miksi?

Tai siis miksi ihmiset haluavat lapsia? Ymmärrän kyllä, että naisväellä on biologisia tekijöitä, mutta en koskaan kuule ns. kaksilahkeisten edustajistosta mitään järkevää näkemystä asiaan.

Kun minä näen kuvia pienistä lapsista, en koe mitään ”aah, kun se on suloinen” fiilistä. Näen vain yhden potentiaalisen miniatyyrin huutamassa räkäposkella Prisman lattialla, karkkiaskin, tai lätkävarusteiden perään.

Minä näen vain menetettyjä euroja, menetettyä vapaa-aikaa, lisää aikatauluja ja elämän hankaloittamista. Näen vähemmän kahdenkeskistä aikaa, vähemmän rakastelua, vähemmän unta ja kodin muuttumista legoansojen ihmemaaksi.

Itsekästä? En tiedä oikein miten muutenkaan ajatella. Onko lasten hankkiminen sellainen kansalaisvelvollisuus, kuin intti, verojen maksaminen, vanhainkodissa hoitajapulasta kärsiminen ja lopullinen puupalttoo?

Normeista poikkeavana ja kaikenlaista vastuuta pakoilevana en halua lukittua häkkiin.

Entä jos seuraavana päivänä tekeekin mieli ostaa ne halvat lennot lämpimään räntäsateen keskellä? Osuu arkivapaa ja tekee mieli kalsaroida keskellä viikkoa? Jos haluaa spontaanisti rakastella? Tai vain maata kahdestaan sohvalla molempien lukiessa omaa kirjaansa vailla kiirettä mihinkään?

Entäpä raskausmasennukset, synnytyksen jälkeiset masennukset, komplikaatiot, riskit ja muut?

Miksi riskeerata ja tehdä elämästä vaikeampaa?

Jos kaikkea tätä kelaillaan sosiaalisen altistumisen kautta, niin kehtaan perskohtaisesti väittää että mirreillä on selkeästi aivan toisenlaisia kokemuksia. Eivät minun frendini jaa hehkutuksia somessa, ei tupsahtele varpajaiskutsuja, tai hassuja kuvia meikkaussessioista, polkupyöräretkistä, tai vanhempainilloista.

On minullakin niitä hetkiä, jolloin ajattelen kuinka hyvä isä voisin olla, tai sitäkin että modernissa maailmassa maailmani on autuaan vanhanaikainen, eli omavaraisen vapaata skidien suhteen.

Siperia opettaisi ja routa ajaisi kotiin. Niin minunkin lapsuudessani. Hetkiä, jolloin voisin kuvitella tietynlaista ylpeyttä, hetkiä jolloin miettii omaa vanhuuttaan. Hetkiä, jolloin voisi välittää tiettyjä pieniä hetkiä jälkikasvulle, nähdä heidän nauttivan ja oppivan elämästä.

Miksi?

Sitä ei saa kysyä? Rationaalisia syitä? Tavallaan siis haluaisin, että sinä Simo Vaatehuoneelta kauppaisit tämän ajatuksen, perustelisit sen järkisyillä, kuten ”Kun laitat nyt paksuksi, saat kaksi yhden..”eiku ei. Laita kustantajan tarjoamat rahat suoraan tililleni, mutta sen Sunny Kid Centerin kyltin voit myydä sopivien kylkiäisten kera? Montako tonnia kilahtaa tilille, paljonko jää voitolle? Vertailua: plussat ja miinukset?

Ja ei. En halua yhdenkään mimmin vastaavan. Sori, tää on tällainen herrasväen sisäsiittoinen kerhokysely, johon voi liittää jonkin homoeroottisen kreikkalaisjumalan nimen?

Lyhyesti. Minä en tiedä. En kuitenkaan ole itsekäs ja ajatele oman perseeni olevan aina oikeassa, joten tiputan vain mikin tähän. Olkaa hyvä, areena on teidän. Olen utelias, kertokaa syyt miksi lapsia?

Isälle, jota en koskaan tuntenut?

Neljä aamuyöllä. Minun suosikkiaikani. En jaksaisi enään valvoa tänne asti, enkä herätä tähän aikaan. Pelkään pahoin, että suden hetken tunnelma on kohta iäksi menetettyä. Puhaltelen savua yöhön ja ravistan jääpaloja lasini pohjalla. Tonic ei petä koskaan. Kiniinin viekoitteleva katkeruus puree nielussani, kuin vanha ystävä halaisi jälleennäkemisen hetkellä ilman poskisuudelmia.

Silti olen täällä tänään. Vain minä, GT, tähtitaivas pakkasyönä sekä kirjoituiskone. Hetki tuntuu kirotulla tavalla niin väärältä, mutta silti niin hyvältä.

Ajatukset poukkoilevat ja sielu irtoaa ruumiista. Hetkiä jolloin en ole läsnä, enkä halua.

Muistelen samaa kellonaikaa lapsuudesta. Isää. 

Maantie kiitää jalkojeni alla. Aamu viisi, rahti on kohta lastattu tukkumannin laiturilta. Scania kehrää kissan tavalla lämpimästi. Puhallin puhaltaa hyttiin lämpöä, johon kokonaan paljastetun Wunderbaumin ja ruskean Barclayn aromi sekoittuu. Radio soittaa vain yöllistä sinfoniaa ja yöradiota. Näen vain valokeiloja ja rusakon juoksevan jostakin asvalttikentän reunasta kauhuissaan viereiseen pusikkoon. Kaikki tuntuu jännittävältä, oudolta ja kihelmöivältä.

Samoin kaikki ne hetket, kun faija vääntää rattia, kertoo tarinoita elävästä elämästä laskelmoidun liioittelusti ja alla kiitävä Valtatie 6 nielee kilometrejä ajopiirturin kiekosta.

Sähköinen ilmapiiri, aamuyön tunnit jotka vaihtuvat auringonnousun ensimmäisiin hentoihin säteisiin painuvat muistiini elävästi. 

Tästä arkistosta, kulkevasta hotellista ammennan tänä yönä tunnetta.

Faija.. Kuljit pois sinne jonnekin meidän tavoittamattomiimme jo kauan sitten.

Vuosia kului. Sinua ei kuulunut, ei näkynyt, vain tyhjiä lupauksia vuosien takaa. En ollut enää lapsi odottamassa, opin unohtamaan sinut elämästäni.

Silti, syvällä kaipasin sinua, salaa ja hiljaa. En tiedä oliko se hölmön uskoa viimeiseen pelastukseen, vai pelkästään se kylmä, rationaalinen fakta, että minulla oli.. Edelleen ne onnelliset lapsuuden vuodet syvällä sisälläni tallessa. Kaikki ne kerrat, jotka istuimme kahden keskustellen elämästä, ihmisistä ja ihmisyydestä. Tupakkaa paloi, parvekkeella kylmäsi talvisen tähtitaivaan alla ja teksti-tv soitti olohuoneessa yöradiota. Kaadoit Finlandiaa ja Vissyä sekaan, minä join pelkkää kolaa ilman jäitä. 

Tänäänkin kaiken ollessa liian myöhäistä, kuten yleensä aina, minua kaduttaa etten koskaan päässyt antamaan tekojasi anteeksi, tai edes antamaan mahdollisuutta korjaamaan menneisyyden haamuja.

Ihminen on erehtyväinen, houkutuksiin taipuvainen ja aivan liian pitkämuistinen.

Vuosien jälkeen, me elimme omaa elämäämme omilla tahoillamme.

En tiedä mitä lopulta ajattelit meistä, lapsistasi, mutta me jäimme sinua ja lapsuutemme muistoja kaipaamaan. 

Isä, anteeksi, jos olin julma, anteeksi, jos kohtelin sinua kaltoin ja anteeksi, että jäit paitsi elämästämme. Olemme kuitenkin tässä nyt, vaikka kaikki häipyy, muisto vain jää ja se, se on tärkeintä. Kiitos, anteeksi ja.. näkemiin.

Tästä tunnelmasta on jo viisi vuotta. Kaikki on muuttunut elämässäni näiden vuosien aikana, mutta se mikä ei muutu on ikävä. Ikävä kuumalle moottoritielle, jonnekin valottomiin aamuihin keskelle pääsiäistä vuonna '91. Aikaan jolloin Kindermunista sai vielä krokotiilejä ja smurffeja. Silloin, kun Kolmoskanava esitti Turtlesia ilman dubbausta ja mainoskatkolla Simo myi tuulipukuja Vaatehuoneelta. Vaan minkäs teet, elämä on kuin sitä Fellinin leffaa syntikkatrackilla ja Kaija Koolla. 

Kello valuu kohti viittä, minä kaadan viimeisen lämpimän viskin kurkkuuni. Katselen terassilla tähtiä, täysikuuta ja tähdenlentoa. Yhden hetken seisot vierelläni, tunnen melkein ruskean Barclayn tuoksun nenässäni, sekä taputuksen olallani. Katsot minua usein peilistä, sinä.. Isä jota en koskaan varsinaisesti tuntenut.                                                                                                                                                                                                                        

                                                                                            

"Fast jag fann aldrig modet till att säga adjö
Trodde nog aldrig att du kunde dö
Cirkeln ska slutas, det har jag kvar
Vi ska enas i jorden jag och min far
Cirkeln ska slutas, det har jag kvar
Vi ska enas i jorden jag och min far"

#Everafter

Tämän tekstin aloittaminen on jotenkin helkkarin vaikeaa.
Pitäisi pohjustaa, referoida ja sillai.
Koitetaan.

Mä en koskaan halua.. En niin en koskaan halunnut. Kaihdoin ajatusta sitoutumisesta kaikissa aiemmissa suhteissani. Pidin hajurakoa. Joissakin olin ihastunut, halusin.. No kaikkea muuta  ajatellen halun olevan rakkautta.
No se on miusta edelleen osa sitä kolminaisuutta, jota rakkaudeksi kutsutaan.
Sitten tulit sinä. Hetkellä, jolloin ei pitänyt tapahtua mitään. (tsekatkaa vanhat tekstit #laiska)
Meidän kohdallamme kaikki menikin aivan toisin. Pidin etäisyyttä aikani. Pelotti, että menee samalla tavalla, kuin aiemminkin. Lopulta myönsin sen, mitä tunsin. Muutettiin myöhemmin yhteen, koska se tuntui hyvältä. Kipuiltiin, koettiin kaikki ne ristiriitaiset tunteet joita inhoan. Kaikki ne hetket, jolloin kyseenalaistat kaikkea. Silti pysyttiin yhdessä, koska no.. voi vispilä, me rakastetaan toisiamme.
Minulla oli oikeastaan ihan helkkaristi työtä itseni kanssa, halusin muuttaa itseäni, en siksi että kukaan pyytää sitä, vaan koska toinen ansaitsee sen. Halusin luottaa, halusin pystyä olemaan ilman pelkoa, sietämään epämukavuusalueita, olemaan läsnä.
Oikeastaan olen huomannut seurustelun, pariutumisen ja elämän olevan muutenkin niin erilaista, kuin "nuorempana". Kypsempää, fiksumpaa. Oppinut tuntemaan itsensä, sen mitä haluaa ja miten kohdata toinen niin monella eri tasolla.

Hitaasti, tai nopeesti, miten vaan. Kaikki syventyi, ihastumiset muuttuivat rakastumiseksi ja sillai. Oikeastaan päätin jo viime kesänä yhden asian, jota olin pyöritellyt mielessäni jo hetken. Jotakin jota en ole koskaan tehnyt, jotakin jota en koskaan ajatellut tekeväni, jotakin jota halusin tehdä.
En osaa sanoa mitään tiettyä hetkeä tälle, se vaati kypsyttelyä ja vielä ainakin vuoden harkinta-ajan ja suunnitteluun aikaa, oon kuitenki vähä romantikko afterall.
Nyt hetken ollessa läsnä, kaikkien muutosten jälkeen.. Helkkari oikeastaan vasta tämän kevään kulmilla olen oppinut mitä rakkaus oikeasti on, siis rakastaminen. Se korinttilaiskirjeen universaali kaikkivoipaisuus, pienet asiat, arki, läheisyys.. me henki, ylämäet joissa tönin sua eteenpäin ja alamäessä jarrutan, yhteinen matka..

Ei koskaan pitänyt olla mitään tällaista? Ei tällaisia ajatuksia, haluja..
Oikeastaan eniten minua on naurattanut läheisten pushaaminen viime aikoina asian tiimoilta. Voin varmaan todeta, että kiva, mut tää oli jo niinku hoidossa ja työn alla jo kauan.
Siis mikä?

No tota...
Risteilimme pitkin Tonavaa katsellen Budapestiä, ruuan ja viinin kera.
Paatin ajaessa myöhemmin takaisin satamaan ehdotin pientä kävelyä ketunhäntä kainalossa.
Livahdimme salaa ja vähä laittomasti öiseen linnakkeeseen, jonka ylimmässä tornissa..




Minä polvistuin ja koitin muistella mitä olin päättänyt sanoa.
Lopulta kysyin sen vaikean kysymyksen, välittämättä siitä kestääkö tämä vain viisi päivää, vai viisikymmentä vuotta.


 

Sinä repesit nauramaan ja vastasit:

KYLLÄ💕

"So we shall let the reader answer this question for himself: Who is the happier man, he who has braved the storm of life and lived or he who has stayed securely on shore and merely existed?"