keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Porkkanapellossa runoiltuja yön viisauksia

Kesäyö on mitä runollisin. Melodinen hetki, jolloin sielu huutaa pakomatkaa. Katselen pellolle nousevaa usvaa ja koen eksistentiaalista tuskaa. Halua. Pakkaan jakkaran, kirjoituskoneeni, viskipullon ja paketin tupakkaa mukaani ja suuntaan sinne.
Kaskisavun verhoumaan niittyyn kasteiseen. Tunnen kesäyön hennosti kohoavan usvan ihollani, kuin peittona, lämmittävänä ystävänä jostakin kaukaa. Poltan tupakkaa ja nautin huika viskiä. North State ei ole kuin ennen. Miedompaa, jotenkin pliisumpaa. Yhtä leikattua konjakkia tämäkin. Viski polttelee kurkussa ja tuottaa mielihyvää. Hennon hymyn huulilleni. Juuri nyt elämä on pelkkää Eino Leinoa. Odotan omaa Nocturneani. Poltan ketjussa, juon ketjussa.
Tuntuu, että kaikki fiksu ja filmaattinen on jo sanottu, muut ovat kuitanneet kullan, jään voimattomasti kaipaamaan sanojen kauneutta, nauttien hetken ohrapellon huojunnasta.


Onko kaik älykäs ja kaunis jo annettu?
Kaik on nokkelat riimit jo lausuttu?
Suuresta saavista on sukupolvittain jo kaskipellosta ammennettu.
Usva nousee pellon takaa, vaan soittaako ruislintu koivikonkaan?
Onko tilalla laulajaa kotoisaa kuitenkaan?
Jos soivat yössä tyynessä vain kaskaat?
Missä olisi kulkija kirjava tuo taivaankannen?
Kantoivatko rinnassaan soinnin elämän raskaat?
Vai soljuivatko vaahtopäinä, pieninä kaarnalaivoina tuon pärskyvän joen?
Pelkkiä unelmia, pelkkiä tunteita, varjoja ja valoa
Onko yössä mikään todellista, tähtitaivas ja kuutamouinti
Toiveita ikuisuudesta, sinne maailman nään piirtyvän,
Muttei sinne koskaan ikiaikain suviyöhön siirtyvän
Katkon kahleita menneisyyden, vangit ovat vapaat ratsastamaan, 
Maantie narskuu alla laulajan jalkojen, viisaiden, ehkei, mutta kivisten
Tahdissa yön, joka ei koskaan sammukaan. Lipuu vaan päällä,
pitkin pellon keltaisten, tuulten tuomin aaltojen, kuin hangessa yksinäisten lasten. 



Korven kauneus lumoaa hiljaisuudellaan. Enää puuttuisi Kaakkurin tai Kuikan ikiaikainen vihellys, rakas ääni kaukaa vuosien takaa. Jään tähän, Suomi-Filmin mustavalkoiseen logoon ja Porilaisten marssiin.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Ajan tuomia tuskailuja

Nykyään, yhä useammin, kun katselen tyhjää tilaa johon kirjoittaa haluaisin osata maalata, veistää, muokata, sillä temporaaliset ajatukseni eivät sovellu aina kuvailtavaan muotoon.
Nytkin vääntäisin rautalangasta tuskaista ukkoa, joka yrittää sormillaan vetää YLE:n tekstitv:stä aikaa itselleen. Langat sotkeutuvat, kello viistää, yöradio soi. Maailma muuttuu, siitä ei saa otetta. Tuska, tässä ja nyt. Eilinen ilkkuu, huominen pelottaa, mutta tässä en halua olla. Olin. Olen. Tulen olemaan. Katselen Youtubesta muinaisia mainoksia, tunnuksia, mainoskatkotunnareita, uutisia. 

Muistan hetkiä. Hetkiä jolloin ei ehkä ollut paremmin, mutta koska en muista kaikkea hetkistä, jotka haluaisin muistaa. Hetkistä jotka olivat lämpimiä, kuin taskulämmin mustikkamaito
hellepäivänä ennen Tarzania. Haluaisin juosta alasti pellossa kesäyössä, raivokkaasti itkien ja karaten todellisuutta kokien vain sen hetkisen ylimalkaisen hulluuden ilman tuskaa.
Aina kun karkaan menneeseen pakenen nykyisyyttä. Hitto, kuullostipa ihan Nykäseltä.

Jos sisällä asuu tuska, on helpompi joko puhua pyllystä, purjeveneistä tai puoluepolitiikasta, kuin käsitellä sitä. Voi myös karata taaksepäin, juosta kelloa pakoon ja koittaa unohtaa, että olet kymmenen vuoden ajan tehnyt vuosittain jotakin. Kun tajuat, että vittu kymmenen vuotta. Ei saatana oikeasti, kyllä. Vuosikymmen. Ikääntyneitä ihmisiä. Vanheneva minä. Mihin v..n se aika juoksee. Haluan hetkiä takaisin. Sekavia öitä, krapuloista niin väliä. Ideoita, toteutuksia, eikä sitä v..n nysväystä, jota nyt elän. Klo 23 nukkumaan, koska vaimo, lapset, asuntolaina, perheauto, koira, kissa, kameli, eikä yhtään eunukkipalvelijaa.

Entä jos haluaisin edelleen syödä onnellisena mummon tuomia Omarkarkkeja? Juoda sittistä saunassa faijan kanssa? Katsella tähtitaivasta haaveillen vuodesta 2000.
Piilottaa vesi-ilmapalloja tyttöjen vessaan? Dokata puistossa mäyräkoiraa repusta? Korkata neitsyitä? Lähteä päiväkaljalle tietämättä missä herää ja kuinka monen mutkan kautta? Tapahtumia, jännitystä ja rakkaita ihmisiä?

Inhoan kaikkea mikä on jotenkin keskeltä. Kepua, keskinkertaisuuksia ja keski-ikää. En halua sopeutua, en taantua, en mennä ajoissa nukkumaan. En kipeää selkää, tai Prismaa ilman leluosastoa.
Ja tässä istun, minä ja Kari Grandi, janoisten sankari. Muistelemassa YLE:n kanavatunnuksia vuodelta 1992, kun kaikki oli niin paljon paremmin. Aurinko nousee, pillit loppuvat.
Kaipaan teitä, ystävät kun olitte villejä ja hulluja. Sukulaisia, kun olitte olemassa.
Maaliskuu. Fuck yeah. Joutsenet tulevat tööttäillen, pöllöt puputtavat ja minun psyykkeeni, se ajattelee, se lentää ja liitää harmoniassa lievästi ikävöiden, mutta kellon kanssa emme ole puheväleissä.

"
Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet,
palasiksi muistojeni läjään hajonneet.
Palapelin kokosin paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.
En unta saanut ja näin... jäin miettimään...
Kaiken minkä muistan aika kutistaa,
mä sitä pelkään, sua tahdon rutistaa.
Kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän,
ja kaiken suhteen, kaiken siirtyvän."

perjantai 8. helmikuuta 2019

Kidius, serious or what?


Ruuhkavuosien ruuhkatuutissa on sellaisia omituisia asioita, joista en itsekään tiedä mitä ajatella.
Tai ajatella ja ajatella. Oikeastaan.. Lievästi voisi sanoa, että ahdistaa. Kaikkialta tuleva lievä painostus.
Ai mistä? Lapsista.

Pitäisi haluta. On kuulema oikea ikä. Media rummuttaa ties mitä väestöpommeja ja talkoita.
Silti.. Esitän vain yhden kysymyksen, johon en koskaa löydä vastausta: Miksi?

Tai siis miksi ihmiset haluavat lapsia? Ymmärrän kyllä, että naisväellä on biologisia tekijöitä, mutta en koskaan kuule ns. kaksilahkeisten edustajistosta mitään järkevää näkemystä asiaan.

Kun minä näen kuvia pienistä lapsista, en koe mitään ”aah, kun se on suloinen” fiilistä. Näen vain yhden potentiaalisen miniatyyrin huutamassa räkä poskella Prisman lattialla, karkkiaskin, tai lätkävarusteiden perään.
Minä näen vain menetettyjä euroja, menetettyä vapaa-aikaa, lisää aikatauluja ja elämän hankaloittamista. Näen vähemmän kahdenkeskistä aikaa, vähemmän rakastelua, vähemmän unta ja kodin muuttumista legoansojen ihmemaaksi.
Itsekästä? En tiedä oikein miten muutenkaan ajatella. Onko lasten hankkiminen sellainen kansalaisvelvollisuus, kuin intti, verojen maksaminen, vanhainkodissa hoitajapulasta kärsiminen ja lopullinen puupalttoo?
Normeista poikkeavana ja kaikenlaista vastuuta pakoilevana en halua lukittua häkkiin.
Entä jos seuraavana päivänä tekeekin mieli ostaa ne halvat lennot lämpimään räntäsateen keskellä? Osuu arkivapaa ja tekee mieli kalsaroida keskellä viikkoa? Jos haluaa spontaanisti rakastella? Tai vain maata kahdestaan sohvalla molempien lukiessa omaa kirjaansa vailla kiirettä mihinkään?
Entäpä raskausmasennukset, synnytyksen jälkeiset masennukset, komplikaatiot, riskit ja muut?
Miksi riskeerata ja tehdä elämästä vaikeampaa?

Jos kaikkea tätä kelaillaan sosiaalisen altistumisen kautta, niin kehtaan perskohtaisesti väittää että mirreillä tässä on selkeästi aivan toisenlaisia kokemuksia. Eivät minun frendini jaa hehkutuksia somessa, ei tupsahtele varpajaiskutsuja, tai hassuja kuvia meikkaussessioista, polkupyöräretkistä, tai vanhempainilloista.

On minullakin niitä hetkiä, jolloin ajattelen kuinka hyvä isä voisin olla, tai sitäkin että modernissa maailmassa maailmani on autuaan vanhan aikainen, eli omavaraisen vapaata skidien suhteen.
Siperia opettaisi ja routa ajaisi kotiin. Niin minunkin lapsuudessani. Hetkiä, jolloin voisin kuvitella tietynlaista ylpeyttä, hetkiä jolloin miettii omaa vanhuuttaan.
Ja sitten taas.. Väsyneenä, nälkäisenä, äkkipikaisena.. Ohi. Hyvä, että nippanappa selviä itsestäni ja tuskailen ajoittain koirien kanssa.

Miksi?
Sitä ei saa kysyä? Rationaalisia syitä? Tavallaan siis haluaisin, että sinä Simo Vaatehuoneelta kauppaisit tämän ajatuksen, perustelisit sen järkisyillä, kuten ”Kun laitat nyt paksuksi, saat kaksi yhden..”eiku ei. Laita kustantajan tarjoamat rahat suoraan tililleni, mutta sen Sunny Kid Centerin kyltin voit myydä sopivien kylkiäisten kera? Montako tonnia kilahtaa tilille, paljonko jää voitolle? Vertailua: plussat ja miinukset?
Ja ei. En halua yhdenkään mimmin vastaavan. Sori, tää on tällainen herrasväen sisäsiittoinen kerhokysely, johon voi liittää jonkin homoeroottisen kreikkalaisjumalan nimen?

Lyhyesti. Minä en tiedä, mutta en löydä kauheasti ns. hyviä syitä omasta vinkkelistäni. En kuitenkaan ole itsekäs ja ajatele oman perseeni olevan aina oikeassa, joten tiputan vain mikin tähän. Olkaa hyvä, areena on teidän. Olen utelias.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Isälle, jota en koskaan tuntenut?

Neljä aamuyöllä. Minun suosikkiaikani. En jaksaisi enään valvoa tänne asti, enkä herätä tähän aikaan. Pelkään pahoin, että suden hetken tunnelma on kohta iäksi menetettyä. Puhaltelen savua yöhön ja ravistan jääpaloja lasini pohjalla. Tonic ei petä koskaan. Kiniinin viekoitteleva katkeruus puree nielussani, kuin vanha ystävä halaisi jälleennäkemisen hetkellä ilman poskisuudelmia.
Silti olen täällä tänään. Vain minä, GT, tähtitaivas pakkasyönä sekä kirjoituiskone. Hetki tuntuu kirotulla tavalla niin väärältä, mutta silti niin hyvältä.
Ajatukset poukkoilevat ja sielu irtoaa ruumiista. Hetkiä jolloin en ole läsnä, enkä halua.
Muistelen samaa kellonaikaa lapsuudesta. Isää. 


Maantie kiitää jalkojeni alla. Aamu viisi, rahti on kohta lastattu tukkumannin laiturilta. Scania kehrää kissan tavalla lämpimästi. Puhallin puhaltaa hyttiin lämpöä, johon kokonaan paljastetun Wunderbaumin ja ruskean Barclayn aromi sekoittuu. Radio soittaa vain yöllistä sinfoniaa ja yöradiota. Näen vain valokeiloja ja rusakon juoksevan jostakin asvalttikentän reunasta kauhuissaan viereiseen pusikkoon. Kaikki tuntuu jännittävältä, oudolta ja kihelmöivältä.
Samoin kaikki ne hetket, kun faija vääntää rattia, kertoo tarinoita elävästä elämästä laskelmoidun liioittelusti ja alla kiitävä Valtatie 6 nielee kilometrejä ajopiirturin kiekosta.
Sähköinen ilmapiiri, aamuyön tunnit jotka vaihtuvat auringonnousun ensimmäisiin hentoihin säteisiin painuvat muistiini elävästi. 


Tästä arkistosta, kulkevasta hotellista ammennan tänä yönä tunnetta.
Faija.. Kuljit pois sinne jonnekin meidän tavoittamattomiimme jo kauan sitten.
Vuosia kului. Sinua ei kuulunut, ei näkynyt, vain tyhjiä lupauksia vuosien takaa. En ollut enää lapsi odottamassa, opin unohtamaan sinut elämästäni.
Silti, syvällä kaipasin sinua, salaa ja hiljaa. En tiedä oliko se hölmön uskoa viimeiseen pelastukseen, vai pelkästään se kylmä, rationaalinen fakta, että minulla oli.. Edelleen ne onnelliset lapsuuden vuodet syvällä sisälläni tallessa. Kaikki ne kerrat, jotka istuimme kahden keskustellen elämästä, ihmisistä ja ihmisyydestä. Tupakkaa paloi, parvekkeella kylmäsi talvisen tähtitaivaan alla ja teksti-tv soitti olohuoneessa yöradiota. Kaadoit Finlandiaa ja Vissyä sekaan, minä join pelkkää kolaa ilman jäitä. 

Tänäänkin kaiken ollessa liian myöhäistä, kuten yleensä aina, minua kaduttaa etten koskaan päässyt antamaan tekojasi anteeksi, tai edes antamaan mahdollisuutta korjaamaan menneisyyden haamuja.
Ihminen on erehtyväinen, houkutuksiin taipuvainen ja aivan liian pitkämuistinen.
Vuosien jälkeen, me elimme omaa elämäämme omilla tahoillamme.
En tiedä mitä lopulta ajattelit meistä, lapsistasi, mutta me jäimme sinua ja lapsuutemme muistoja kaipaamaan. 


Isä, anteeksi, jos olin julma, anteeksi, jos kohtelin sinua kaltoin ja anteeksi, että jäit paitsi elämästämme. Olemme kuitenkin tässä nyt, vaikka kaikki häipyy, muisto vain jää ja se, se on tärkeintä. Kiitos, anteeksi ja.. näkemiin.
Tästä tunnelmasta on jo viisi vuotta. Kaikki on muuttunut elämässäni näiden vuosien aikana, mutta se mikä ei muutu on ikävä. Ikävä kuumalle moottoritielle, jonnekin valottomiin aamuihin keskelle pääsiäistä vuonna '91. Aikaan jolloin Kindermunista sai vielä krokotiilejä ja smurffeja. Silloin, kun Kolmoskanava esitti Turtlesia ilman dubbausta ja mainoskatkolla Simo myi tuulipukuja Vaatehuoneelta. Vaan minkäs teet, elämä on kuin sitä Fellinin leffaa syntikkatrackilla ja Kaija Koolla. 
Kello valuu kohti viittä, minä kaadan viimeisen lämpimän viskin kurkkuuni. Katselen terassilla tähtiä, täysikuuta ja tähdenlentoa. Yhden hetken seisot vierelläni, tunnen melkein ruskean Barclayn tuoksun nenässäni, sekä taputuksen olallani. Katsot minua usein peilistä, sinä.. Isä jota en koskaan varsinaisesti tuntenut.                                                                                                                                                                                                                        
                                                                                            





keskiviikko 5. syyskuuta 2018

#Everafter

Tämän tekstin aloittaminen on jotenkin helkkarin vaikeaa.
Pitäisi pohjustaa, referoida ja sillai.
Koitetaan.

Mä en koskaan halua.. En niin en koskaan halunnut. Kaihdoin ajatusta sitoutumisesta kaikissa aiemmissa suhteissani. Pidin hajurakoa. Joissakin olin ihastunut, halusin.. No kaikkea muuta  ajatellen halun olevan rakkautta.
No se on miusta edelleen osa sitä kolminaisuutta, jota rakkaudeksi kutsutaan.
Sitten tulit sinä. Hetkellä, jolloin ei pitänyt tapahtua mitään. (tsekatkaa vanhat tekstit #laiska)
Meidän kohdallamme kaikki menikin aivan toisin. Pidin etäisyyttä aikani. Pelotti, että menee samalla tavalla, kuin aiemminkin. Lopulta myönsin sen, mitä tunsin. Muutettiin myöhemmin yhteen, koska se tuntui hyvältä. Kipuiltiin, koettiin kaikki ne ristiriitaiset tunteet joita inhoan. Kaikki ne hetket, jolloin kyseenalaistat kaikkea. Silti pysyttiin yhdessä, koska no.. voi vispilä, me rakastetaan toisiamme.
Minulla oli oikeastaan ihan helkkaristi työtä itseni kanssa, halusin muuttaa itseäni, en siksi että kukaan pyytää sitä, vaan koska toinen ansaitsee sen. Halusin luottaa, halusin pystyä olemaan ilman pelkoa, sietämään epämukavuusalueita, olemaan läsnä.
Oikeastaan olen huomannut seurustelun, pariutumisen ja elämän olevan muutenkin niin erilaista, kuin "nuorempana". Kypsempää, fiksumpaa. Oppinut tuntemaan itsensä, sen mitä haluaa ja miten kohdata toinen niin monella eri tasolla.

Hitaasti, tai nopeesti, miten vaan. Kaikki syventyi, ihastumiset muuttuivat rakastumiseksi ja sillai. Oikeastaan päätin jo viime kesänä yhden asian, jota olin pyöritellyt mielessäni jo hetken. Jotakin jota en ole koskaan tehnyt, jotakin jota en koskaan ajatellut tekeväni, jotakin jota halusin tehdä.
En osaa sanoa mitään tiettyä hetkeä tälle, se vaati kypsyttelyä ja vielä ainakin vuoden harkinta-ajan ja suunnitteluun aikaa, oon kuitenki vähä romantikko afterall.
Nyt hetken ollessa läsnä, kaikkien muutosten jälkeen.. Helkkari oikeastaan vasta tämän kevään kulmilla olen oppinut mitä rakkaus oikeasti on, siis rakastaminen. Se korinttilaiskirjeen universaali kaikkivoipaisuus, pienet asiat, arki, läheisyys.. me henki, ylämäet joissa tönin sua eteenpäin ja alamäessä jarrutan, yhteinen matka..

Ei koskaan pitänyt olla mitään tällaista? Ei tällaisia ajatuksia, haluja..
Oikeastaan eniten minua on naurattanut läheisten pushaaminen viime aikoina asian tiimoilta. Voin varmaan todeta, että kiva, mut tää oli jo niinku hoidossa ja työn alla jo kauan.
Siis mikä?

No tota...
Risteilimme pitkin Tonavaa katsellen Budapestiä, ruuan ja viinin kera.
Paatin ajaessa myöhemmin takaisin satamaan ehdotin pientä kävelyä ketunhäntä kainalossa.
Livahdimme salaa ja vähä laittomasti öiseen linnakkeeseen, jonka ylimmässä tornissa..




Minä polvistuin ja koitin muistella mitä olin päättänyt sanoa.
Lopulta kysyin sen vaikean kysymyksen, välittämättä siitä kestääkö tämä vain viisi päivää, vai viisikymmentä vuotta.


 

Sinä repesit nauramaan ja vastasit:










KYLLÄ💕







"So we shall let the reader answer this question for himself: Who is the happier man, he who has braved the storm of life and lived or he who has stayed securely on shore and merely existed?"

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Ensikosketuksessa Pori


Heinäkuun viidestoista.
Muistan, kuinka joskus lapsuudessa tämä oli pitkään se päivä, kun oli lähtö edessä, tai vähintään matkalla johonkin. Unkari, Hollanti, Saksa, Belgia, Slovakia, Ruotsi... Vähintään ainakin risteilyllä, tai mökillä. Tänään on myös kulunut kuukausi Poria.
”Ai sää oot lahrest, no kyl sää sit tääl Poris pärjäät”
En oikeastaan vieläkään tajua missä asun. Siis niinku länsirannikolla. Paikassa, jossa keskimäärin tuulee kokoajan, paitsi helteellä, kuten tänään. Kylässä, joka on täynnä mitä nurinkurisempia paikannimiä: Preiviikki, Kuukkari, Tuorsniemi, Kaanaa, Söörmarkku.. Paikassa, jossa alkoholin vaikutuksen alaisena tehdyt väkivallanteon ovat ryysyrannan kärkitasoa.
Tänne muuttaminen itsessään oli melkoinen suoritus kaikkine muuttujineen, mutta lopulta kun kaikki kamat saatiin purettua ja muutamia hankintoja tehtyjä alkoi tämäkin paikka näyttää kodilta.
Arjen vilistäessä ohitse, kuin pihasiili etsiessään vesikulhoa pensaan alta, on hyvä pysähtyä ja edes koittaa jotenkin summata näitä fiiliksiä.
”Tää menee ihan hyvin”
Jos unohdetaan se pirullisen ikävä fakta, että Pori on kaukana kaikesta. Siis siitä itäisestä sivistyksestä, johon me molemmat olemme enempi vähempi tottuneet ja sen, ettemme oikeastaan tunne täältä ketään, niin vaakakuppi on silti positiivisella puolella.
Rivariasuminen on vain niiiiiin rentoa. Meidän taloyhtiössämme ei ole kymmentäkään asuntoa, hyvä jos viittäkään. Terassilla riippumatossa makoilu, vesipiiputtelu ja pallogrillaus ovat vain sellaisia asioita, joita olin kaivannut enemmän, mitä tajusinkaan. Ollakseni rehellinen.. Makaan hammockissani, tuossa ihanassa kodissani, poltan vesipiipussa viimeisiä nakhlan jämiä, juon Kaikua ja laitan kohta grillin tulille. Ultra Bra laulaa taustalla ja naapurit.. No en tunne.
Ja tiedätteks miten iiihanaataa namia ja herkkua on ilmaviilennyspumppu? Minä nukun kerrankin helteellä sikeästi, kun laitan sen yöksi puhaltamaan vilpoista 18c ilmaa varpailleni, eikä edes vieressä nukkuva avopuolisoni tunnu niin kuumalta pakkaukselta, kuin muuten hereillä ollessaan.
Duunin painaminen tuntuu hyvältä, opettavaiselta ja vaihtelevalta. Välillä päivät venyvät, mutta melko vapaasti sovittavat työajat, vastuu ja tunne siitä, että omallakin työllä on merkityksensä meidän muurahaiskeossamme tuntuu hyvältä. 



Parisuhteen kannalta taas minusta on tuntunut pitkään siltä, että se soljuu nykyään jotenkin entistä paremmin. Se, että otimme yhdessä riskin muuttamalla elämäämme tuntuu maksavan itseään takaisin hiljakseen. Vaikea oikeastaan sanoa miksi, tai miten tämä näkyy. Se vain tuntuu paremmalta, varmemmalta, välittävämmältä. Ihanan höpönpunaisen rakastumisen sijaan joltakin pitkäaikaisemmalta, kestävämmältä. Sellaiselta, että olet vierelläni vielä huomennakin, eikä minun tarvitse murehtia sitä, vakuutella siitä itseäni, sinua, tai muita. Aikuisemmalta, kypsemmältä, mutta se kipinä vallitsee edelleen välillämme, jännite ja lataus. 
  Herkät katseet, hymy, nauru, hölmöilyt.. Sellaista yhteen kasvamista ja rakastamista. Jännä, en ole tällaista kokenut aiemmin.
Pori on siis kohdellut meitä hyvin. Aurinko paistaa, grilli lämpiää ja karvakorvat kaipaavat rapsutuksia. Lasin ei ole tyhjentynyt, vaan pysyy onnelisen täytenä. Porista kaupunkina ei pysty kuitenkaan sanomaan mitään. Katsotaan muutaman vuoden kuluttua, soiko Röyhkän ”Paska kaupunki” vai jotain ihan muuta?

lauantai 12. toukokuuta 2018

Tämä toukokuu muutti kaiken


Istun autossa, kilometrit nielevät toisiaan kilpaa. Matka on tarpeeksi pitkä siihen, että haluaisi löytää sen kivan kahvilan näköalalla matkan varrelta, mutta abc:t ja vihreän muovin houkutukset seisovat vieri vieressä. Ja kuitenkin sen verta lyhyt, ettei kannata yrittää asettua horrokseen kokonaan.


Se toukokuu oli nimittäin erilainen. Tuuli tuntui liian lämpimältä jo heti kättelyssä. Ruoho vihanoi ja pääskysetkin lensivät kilpaa. Silti jotain oli pielessä. Se tuntui erilaiselta.
Tämän pitää muuttua, vaikka kaikki on hyvin. Muutos.
Usein elämässä parhaat asiat tapahtuvat hetken mielijohteesta, joskus asiat saavat ulkopuolelta yllättäviä potkuja. Sellaisia jotka herättävät uinuvan opportunistin talviunestaan ja valitettavan usein toisaalla vaakakuppi helisee inhottavasti toiseen suuntaan. "Minne katosi päivät?"
Sellainen osui juuri kohdalle.
Oikeastaan viikko sitten.
Se on jännä fiilis, todellinen tunne-elämän hirmumyrsky joka osuu ajoittain jollaan elämän tasaisella ulapalla. Se heiluttaa, ravistaa ja saa kaiken taas uusiksi.
Niitä hetkiä jolloin ihminen joutuu oikeasti miettimään asioita todella diipisti. Lopulta yksi kysymys ratkaisee: ”Kadunko jos en tartu tähän mahdollisuuteen?”

 "This is the story how my life got twisted and upside down".

Auto karahtelee perillä. Talot ovat harmaita ja matalia. Keskusta vetää vertoja Kouvolalle betonibunkkereillaan, mutta tuosta kuraisesta jokirännistähän tämäkin kylä elää. Toukokuun helle lämmittää ja tuuli tuivertaa. Niin täälläkin tuulee aina.
Asunnot vaihtuvat. Miksi näytöillä oleminen on aina näin rasittavaa? Mikään ei ole koskaan sellainen luukku, johon haluaisin asettua pidemmäksi aikaa. Silti lähdön hetkellä jokaista kotia jää salaa vähän kaipaamaan. Toisia enemmän, toisia vähemmän.  Jokin näistä olisi valittavana ja muutettava elämää taas merkittävästi.

Miulle tarjottiin töitä.

Kaukaa

Ja kerroin olevani kiinnostunut.

Se muuttaa taas kaiken.



Kiitos Lahti. Olet rujo, raju, kaunis, ainutlaatuinen. Ruma, mutta pintaa syvemmältä lämmin ja kaunis. Sillai oudol taval tietty. Tietyllä tasolla joudun myöntämään viihtyneeni ja kotiutuneeni tänne. 
Me muutetaan johonki Poriin, ei oo kuulema pask.pi kaupunki, sellain Rauman läheinen frendi. Vähän niinq Kouvola ja Kuusankoski, Helsinki ja Turku, Lahti ja Jyväskylä, tai Kotka ja Hamina.

Odotan, tavallaan, innolla uutta ja tavallaan lähdössä on aina haikeutta. 
Pori.. Kelatkaa ny, ei s..na:D