keskiviikko 5. syyskuuta 2018

#Everafter

Tämän tekstin aloittaminen on jotenkin helkkarin vaikeaa.
Pitäisi pohjustaa, referoida ja sillai.
Koitetaan.

Mä en koskaan halua.. En niin en koskaan halunnut. Kaihdoin ajatusta sitoutumisesta kaikissa aiemmissa suhteissani. Pidin hajurakoa. Joissakin olin ihastunut, halusin.. No kaikkea muuta  ajatellen halun olevan rakkautta.
No se on miusta edelleen osa sitä kolminaisuutta, jota rakkaudeksi kutsutaan.
Sitten tulit sinä. Hetkellä, jolloin ei pitänyt tapahtua mitään. (tsekatkaa vanhat tekstit #laiska)
Meidän kohdallamme kaikki menikin aivan toisin. Pidin etäisyyttä aikani. Pelotti, että menee samalla tavalla, kuin aiemminkin. Lopulta myönsin sen, mitä tunsin. Muutettiin myöhemmin yhteen, koska se tuntui hyvältä. Kipuiltiin, koettiin kaikki ne ristiriitaiset tunteet joita inhoan. Kaikki ne hetket, jolloin kyseenalaistat kaikkea. Silti pysyttiin yhdessä, koska no.. voi vispilä, me rakastetaan toisiamme.
Minulla oli oikeastaan ihan helkkaristi työtä itseni kanssa, halusin muuttaa itseäni, en siksi että kukaan pyytää sitä, vaan koska toinen ansaitsee sen. Halusin luottaa, halusin pystyä olemaan ilman pelkoa, sietämään epämukavuusalueita, olemaan läsnä.
Oikeastaan olen huomannut seurustelun, pariutumisen ja elämän olevan muutenkin niin erilaista, kuin "nuorempana". Kypsempää, fiksumpaa. Oppinut tuntemaan itsensä, sen mitä haluaa ja miten kohdata toinen niin monella eri tasolla.

Hitaasti, tai nopeesti, miten vaan. Kaikki syventyi, ihastumiset muuttuivat rakastumiseksi ja sillai. Oikeastaan päätin jo viime kesänä yhden asian, jota olin pyöritellyt mielessäni jo hetken. Jotakin jota en ole koskaan tehnyt, jotakin jota en koskaan ajatellut tekeväni, jotakin jota halusin tehdä.
En osaa sanoa mitään tiettyä hetkeä tälle, se vaati kypsyttelyä ja vielä ainakin vuoden harkinta-ajan ja suunnitteluun aikaa, oon kuitenki vähä romantikko afterall.
Nyt hetken ollessa läsnä, kaikkien muutosten jälkeen.. Helkkari oikeastaan vasta tämän kevään kulmilla olen oppinut mitä rakkaus oikeasti on, siis rakastaminen. Se korinttilaiskirjeen universaali kaikkivoipaisuus, pienet asiat, arki, läheisyys.. me henki, ylämäet joissa tönin sua eteenpäin ja alamäessä jarrutan, yhteinen matka..

Ei koskaan pitänyt olla mitään tällaista? Ei tällaisia ajatuksia, haluja..
Oikeastaan eniten minua on naurattanut läheisten pushaaminen viime aikoina asian tiimoilta. Voin varmaan todeta, että kiva, mut tää oli jo niinku hoidossa ja työn alla jo kauan.
Siis mikä?

No tota...
Risteilimme pitkin Tonavaa katsellen Budapestiä, ruuan ja viinin kera.
Paatin ajaessa myöhemmin takaisin satamaan ehdotin pientä kävelyä ketunhäntä kainalossa.
Livahdimme salaa ja vähä laittomasti öiseen linnakkeeseen, jonka ylimmässä tornissa..




Minä polvistuin ja koitin muistella mitä olin päättänyt sanoa.
Lopulta kysyin sen vaikean kysymyksen, välittämättä siitä kestääkö tämä vain viisi päivää, vai viisikymmentä vuotta.


 

Sinä repesit nauramaan ja vastasit:










KYLLÄ💕







"So we shall let the reader answer this question for himself: Who is the happier man, he who has braved the storm of life and lived or he who has stayed securely on shore and merely existed?"

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Ensikosketuksessa Pori


Heinäkuun viidestoista.
Muistan, kuinka joskus lapsuudessa tämä oli pitkään se päivä, kun oli lähtö edessä, tai vähintään matkalla johonkin. Unkari, Hollanti, Saksa, Belgia, Slovakia, Ruotsi... Vähintään ainakin risteilyllä, tai mökillä. Tänään on myös kulunut kuukausi Poria.
”Ai sää oot lahrest, no kyl sää sit tääl Poris pärjäät”
En oikeastaan vieläkään tajua missä asun. Siis niinku länsirannikolla. Paikassa, jossa keskimäärin tuulee kokoajan, paitsi helteellä, kuten tänään. Kylässä, joka on täynnä mitä nurinkurisempia paikannimiä: Preiviikki, Kuukkari, Tuorsniemi, Kaanaa, Söörmarkku.. Paikassa, jossa alkoholin vaikutuksen alaisena tehdyt väkivallanteon ovat ryysyrannan kärkitasoa.
Tänne muuttaminen itsessään oli melkoinen suoritus kaikkine muuttujineen, mutta lopulta kun kaikki kamat saatiin purettua ja muutamia hankintoja tehtyjä alkoi tämäkin paikka näyttää kodilta.
Arjen vilistäessä ohitse, kuin pihasiili etsiessään vesikulhoa pensaan alta, on hyvä pysähtyä ja edes koittaa jotenkin summata näitä fiiliksiä.
”Tää menee ihan hyvin”
Jos unohdetaan se pirullisen ikävä fakta, että Pori on kaukana kaikesta. Siis siitä itäisestä sivistyksestä, johon me molemmat olemme enempi vähempi tottuneet ja sen, ettemme oikeastaan tunne täältä ketään, niin vaakakuppi on silti positiivisella puolella.
Rivariasuminen on vain niiiiiin rentoa. Meidän taloyhtiössämme ei ole kymmentäkään asuntoa, hyvä jos viittäkään. Terassilla riippumatossa makoilu, vesipiiputtelu ja pallogrillaus ovat vain sellaisia asioita, joita olin kaivannut enemmän, mitä tajusinkaan. Ollakseni rehellinen.. Makaan hammockissani, tuossa ihanassa kodissani, poltan vesipiipussa viimeisiä nakhlan jämiä, juon Kaikua ja laitan kohta grillin tulille. Ultra Bra laulaa taustalla ja naapurit.. No en tunne.
Ja tiedätteks miten iiihanaataa namia ja herkkua on ilmaviilennyspumppu? Minä nukun kerrankin helteellä sikeästi, kun laitan sen yöksi puhaltamaan vilpoista 18c ilmaa varpailleni, eikä edes vieressä nukkuva avopuolisoni tunnu niin kuumalta pakkaukselta, kuin muuten hereillä ollessaan.
Duunin painaminen tuntuu hyvältä, opettavaiselta ja vaihtelevalta. Välillä päivät venyvät, mutta melko vapaasti sovittavat työajat, vastuu ja tunne siitä, että omallakin työllä on merkityksensä meidän muurahaiskeossamme tuntuu hyvältä. 



Parisuhteen kannalta taas minusta on tuntunut pitkään siltä, että se soljuu nykyään jotenkin entistä paremmin. Se, että otimme yhdessä riskin muuttamalla elämäämme tuntuu maksavan itseään takaisin hiljakseen. Vaikea oikeastaan sanoa miksi, tai miten tämä näkyy. Se vain tuntuu paremmalta, varmemmalta, välittävämmältä. Ihanan höpönpunaisen rakastumisen sijaan joltakin pitkäaikaisemmalta, kestävämmältä. Sellaiselta, että olet vierelläni vielä huomennakin, eikä minun tarvitse murehtia sitä, vakuutella siitä itseäni, sinua, tai muita. Aikuisemmalta, kypsemmältä, mutta se kipinä vallitsee edelleen välillämme, jännite ja lataus. 
  Herkät katseet, hymy, nauru, hölmöilyt.. Sellaista yhteen kasvamista ja rakastamista. Jännä, en ole tällaista kokenut aiemmin.
Pori on siis kohdellut meitä hyvin. Aurinko paistaa, grilli lämpiää ja karvakorvat kaipaavat rapsutuksia. Lasin ei ole tyhjentynyt, vaan pysyy onnelisen täytenä. Porista kaupunkina ei pysty kuitenkaan sanomaan mitään. Katsotaan muutaman vuoden kuluttua, soiko Röyhkän ”Paska kaupunki” vai jotain ihan muuta?

lauantai 12. toukokuuta 2018

Tämä toukokuu muutti kaiken


Istun autossa, kilometrit nielevät toisiaan kilpaa. Matka on tarpeeksi pitkä siihen, että haluaisi löytää sen kivan kahvilan näköalalla matkan varrelta, mutta abc:t ja vihreän muovin houkutukset seisovat vieri vieressä. Ja kuitenkin sen verta lyhyt, ettei kannata yrittää asettua horrokseen kokonaan.


Se toukokuu oli nimittäin erilainen. Tuuli tuntui liian lämpimältä jo heti kättelyssä. Ruoho vihanoi ja pääskysetkin lensivät kilpaa. Silti jotain oli pielessä. Se tuntui erilaiselta.
Tämän pitää muuttua, vaikka kaikki on hyvin. Muutos.
Usein elämässä parhaat asiat tapahtuvat hetken mielijohteesta, joskus asiat saavat ulkopuolelta yllättäviä potkuja. Sellaisia jotka herättävät uinuvan opportunistin talviunestaan ja valitettavan usein toisaalla vaakakuppi helisee inhottavasti toiseen suuntaan. "Minne katosi päivät?"
Sellainen osui juuri kohdalle.
Oikeastaan viikko sitten.
Se on jännä fiilis, todellinen tunne-elämän hirmumyrsky joka osuu ajoittain jollaan elämän tasaisella ulapalla. Se heiluttaa, ravistaa ja saa kaiken taas uusiksi.
Niitä hetkiä jolloin ihminen joutuu oikeasti miettimään asioita todella diipisti. Lopulta yksi kysymys ratkaisee: ”Kadunko jos en tartu tähän mahdollisuuteen?”

 "This is the story how my life got twisted and upside down".

Auto karahtelee perillä. Talot ovat harmaita ja matalia. Keskusta vetää vertoja Kouvolalle betonibunkkereillaan, mutta tuosta kuraisesta jokirännistähän tämäkin kylä elää. Toukokuun helle lämmittää ja tuuli tuivertaa. Niin täälläkin tuulee aina.
Asunnot vaihtuvat. Miksi näytöillä oleminen on aina näin rasittavaa? Mikään ei ole koskaan sellainen luukku, johon haluaisin asettua pidemmäksi aikaa. Silti lähdön hetkellä jokaista kotia jää salaa vähän kaipaamaan. Toisia enemmän, toisia vähemmän.  Jokin näistä olisi valittavana ja muutettava elämää taas merkittävästi.

Miulle tarjottiin töitä.

Kaukaa

Ja kerroin olevani kiinnostunut.

Se muuttaa taas kaiken.



Kiitos Lahti. Olet rujo, raju, kaunis, ainutlaatuinen. Ruma, mutta pintaa syvemmältä lämmin ja kaunis. Sillai oudol taval tietty. Tietyllä tasolla joudun myöntämään viihtyneeni ja kotiutuneeni tänne. 
Me muutetaan johonki Poriin, ei oo kuulema pask.pi kaupunki, sellain Rauman läheinen frendi. Vähän niinq Kouvola ja Kuusankoski, Helsinki ja Turku, Lahti ja Jyväskylä, tai Kotka ja Hamina.

Odotan, tavallaan, innolla uutta ja tavallaan lähdössä on aina haikeutta. 
Pori.. Kelatkaa ny, ei s..na:D

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Sinne kaiva(n)nut oon, betoniviidakkoon.



Pyydettiin kirjoittamaan artikkeli yhdyskuntasuunnittelun puolelta tekemästäni Kouvolan tiekartasta.
Tajusin, että vapaat kädet+artikkeli = kurarukkaset katoaa. Tarjoan, säästän ja jätän tämän Gonzojournalistisen kokemuksen, pakomatkan ja kaihoisan rakkauslaulun kauniista kadonneesta kaupungist vain tähän.

---------------------------------------------------------------------------

Marraskuu harmauden kuu. Taivaalta sataa etäisesti X-tran tiskirättejä muistuttavia esineitä, kuin klikkiotsikoita tässä artikkelissa. Sää ei tiedä sataisiko hän vettä, räntää, vai lunta. Kesäisin tämä harmaa betonilähiö on myös maan kuumin city. Silti Kouvola näyttää oikeat kasvonsa vasta marraskuussa, ilman mandoliinipuuta torilla.
Junani lipuu laiturille hitaasti ja myöhässä.

Kouvolan rautatieaseman betoniset laiturit saavat sydämeni hymyilemään. Ajatukset karkaavat yhteen täydelliseen ja kylmään iltaan, kauniisiin kasvoihin ja sydämiä sulattavaan katseeseen..
Havahdun ajatuksistani vasta nähdessäni tutun näyn: venäläismummot kymmenine matkalaukkuineen, vaksit hölkkäämässä kohti pussikaljoittelevia teinejä kohden, tuulipukuiset sedät sammuneina asemahallin penkeille, R-kioskin vanhentuneen kahvin, eli ns. huoltoasemapaahdon tuoksun ja paikkakuntalaisten vähättelevän sävyn puhua kotikaupungistaan. Tämä kakofonia sulaa vain aseman kuulutusten lohtua tuovaan sinfoniaan. Tuosta mainettaan paremmasta kodista, joka ottaa turpaan vain kunnan hyvävelikerhon jahkailuista ja köydenvedosta rakennetaanko suolle uusi sairaala, vai kauppakeskus?

Jos testikuvan virittää oikein päässään; voi Kouvola tarjota huikeita elämyksiä.”

Kouvola. Rakas kotikyläni. Sinulla olisi kaikki avaimet onneen ja menestykseen, mutta päätät mieluummin pudotella hanskoja jäälle, kuin ottaa lapion käteesi. Näen hetkellisessä nousujohteisessa kaiken väreissä: Uudet polttokennoilla toimivat linja-autot, vihreät istutukset ja kasvava ”Me” buumi, joka on poikinut alueelle lukuisia työpaikkoja. Ihmisten juomavedessä on pakko-olla jotakin radonia tukevampaa, sillä kaupunkilaiset ovat alkaneet välittää kodistaan ja isännöitsijät asukkaistaan. Vireys ja vastuullisuus ratsastavat pitkin Kymijoen rantakahvila-aluetta jokilaiva terasseineen kutsuen seireenien lailla poikkeamaan luokseen iäksi.

Lehtomäki: Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota?”

Herään seuraavana aamuna jäätävään päänsärkyyn tämän hallusinoivan tripin jälkeen jostakin asunnosta. Joku kömpii vierestäni ylös ja laittaa meille kahvia. Syvä hiljaisuus vallitsee, kuten lähiöissä sunnuntaiaamuina yleensä. Ulkona maa on valkoinen ja talot harmaita. Tunnistan yhden, pian toisenkin. "Lehtomäki". Tuo 70-luvun politiikan mausoleumi keskellä metsää valtatien varressa, johon kärrättiin kaikki köyhät ja kipeät. Opiskelijat ja alkoholistit ja muutkin nistit. Myöhempien aikojen maahanmuuttajat ja kaikki muu, joita ei keskustaan haluttu. Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota. Havahdun.

Todellisessa elämässä ei aina haeta raunioilta rakkautta, mutta Lehtomäessä on alkanut olla vinksahtanutta potentiaalia. Keskelle slummia on kohonut Kouvolan Beverly Hills, jossa rautaportit pitävät joko tavalliset sukankuluttajat ulkona, tai rikkaat sisällä? Vihreys ja ulkoilumaastot ovat kohdallaan ja jopa joskus ränsistyneen, pahamaineisen kalalammen ympäri on rakennettu pitkospuita ja nuotiopaikkoja kaikille pinkeissä haalaripuvuissaan lattea nauttiville puudelinulkoiluttajille tämä on huikea askel lähemmäs luonnonrauhaa.
Sellainen oivallinen basecamp, kun haluaa syöksyä Jukolan veljesten lailla joskus metsästä kylille bongailemaan Kymenlaaksolaista sielunelämää. Kokien kaikki betonielementtiset taidonnäytteet samalla tissuttelen tasoittavaa puistossa.

Kaikki vain kävelymatkan päässä. Kiskot vievät nyt pois, mutta kenties Kouvola ponnistaa Kaurismäkeläisesti nostalgian nälkäisille ja sen vinksahtaneesta luonteesta pitäville ”aina mun pitää etsiä erilaisuutta” ihmisille. Kenties sieltä uupuvat oranssit muovituolit, pienet tuhkakupit ja pajatsokoneet Hankkijan-lippisten kera. Sellaista kadonnutta Essonbaari tunnelmaa. Sitä kadonnutta 80-luvun alkua, jolloin ravintolaan pääsi vain kovat kaulassa tilaamaan sillivoileipää ja A-olutta. Kuitenkin, jos testikuvan virittää oikein päässään; voi Kouvola tarjota huikeita elämyksiä, tai vain pelkoa ja inhoa. Silloin ja vain silloin, voivat kiskot tuoda joskus repun ja reissumiehen takaisin.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Maaliskuu didn't get me

Kevään viimeinkin polkiessa kierroksia koneeseensa ja takatalvea odotellessa olen havainnut tämän kevään oudoimman teeman. Se ei näyttäytynyt maaliskuisena kaukokaipuuna.
En hakannut päätä seinään teharien ”Pakko päästä pois” tahdissa, en selannut lentoyhtiöiden kaukolippuja, tavallista enempää, enkä edes pyörinyt sekiksissä keittiön lattialla viskipullo kainalossa.
Voisi kai sanoa, etten ole ehtinyt edes ajatella. Olen suorittanut putkimoodissa tätä kevättä ihmetellen miten ehdin venyä kaikkialle. Siis laiminlyöden kaikkea vähän kerrallaan.
Ja nyt kun olen kaiken häsläyksen keskellä ottanut hetken omaa aikaa ja siirtänyt toimistoni parvekkeelle avaamaan kesäkautta pohdin lähinnä vesipiippuni letkun vaihtamista.

Koen palavaa syyllisyyttä, siitä etten ole jaksanut sivaltaa valtiovallan hölmöilyjä asiaan kuuluvalla tavalla, mutta arjen mennessä lähinnä Resident Evilin survivor moodissa ei näe, eikä koe mitään lähikaupan leipähyllyn ankeutta enempää.

Nautin kuitenkin alkavasta keväästä. Lämpö tuntuu iholla eteeriseltä. Toimiston siirto parvekkeelle kera piiputtelun, kylmän juoman ja herkkien aivoja kutittelevien laulujen myötä tuntuu vaan niin hyvälle. Pienet elämän hetkittäiset nautinnot arjessa. 

Ei kai mulla muuta. Tasaista pilvipoutaa välillä sataa, välillä paistaa.



lauantai 17. helmikuuta 2018

Sivalsin itseäni jalkaan nuoraa punoen

Oikeastaan mun piti kirjoittaa pitkällisiä ja pohjustettuja mielipiteenomaisia, mutta silti jöurnalistisia sittisontiaismaisia tekstejä paskan pyörittämisestä. Sehän on pop ja cool.
 Siis piti lyyrisesti runoilla Suomen putoamisesta puusta, eli Danonen activiamallista, sekä sen tulevista jatko-osista, että prequel trilogiasta. Toisaalta pikkaisen olisin halunnut myös sivaltaa lifestyleblogien ällöhyvinvoivien voimalauseiden viidakkoa.
Silti tässä istun, liian kaukana ikkunasta. Haluaisin vain fiilistellä ja tuijotella pimeydessä siintävää tietä, katsella mastokaupungin valoja hiljaisuudessa. Vain minä ja viskilasi. Suorittaen pyhää tehtäväämme; tyynen virran aalloilla kellumista keinutuolissa kiikaroiden. Ihmiselämän havainnointia. Se ei ole kaunista, se ei ole rumaa, siinä ei ole toivoa, siinä on lempeyttä, muttei ilman vihaa. Miettien sen tarkoitusta. Oikeastaan tänään se tuntuu olevan vain sattumakortin nostaminen.
Mietin miten ohuella langalla tasapainoilua tämä on. Miten pienet väreet, muutokset, valinnat ja sattumat ovat muokanneet minustakin sen ihmisen joka olen tänään.
Vaan kuka olen huomenna?
Meneekö se niin, että viimekädessä kaikki on kyse omasta opportunistisesta melankoliastani? Sattumista ja niihin tarttumisesta? Maailman tuulien puhaltaessa kaarnalaivani purjeisiin, minä menen, tai yritän luovia? Ehkäpä elämän tarkoitus on etsiä sille tarkoitusta. Tällä tiellä, jolla toiset meistä astelevat kevyesti, kuin Chopinin soitanta ja toiset taas hakevat edelleen sitä horsmaa ojan pohjalta.
"Ei kutsumuksen mukaan satu jokaiselle työ"
Tämä lienee niitä elämän suuria arvoituksia; yhdessä sen kera, miten osa meistä pystyy tyytymään, tai ehkä pikemminkin pärjäämään, nauttimaan ja etenemään urallaan sellaisissa töissä joita eivät pidä oikeasti omanaan?
Vai olenko minäkin vain yksi asenneongelmainen, jolle mikään ei kelpaa? Koen kasvavaa hankaluutta sopeutua nykyisiin opintoihini, sillä yksinkertaisesti sanoen.. Vaikka pidänkin aihepiiristä siinä on liikaa elementtejä, joista en pysty kiinnostumaan sillä tasolla, mitä pitäisi? Toisaalta mietin ruoskinko itseäni suotta tästä? Taustalla häämöttää silti pelko kaiken tämän turhuudesta; että valmistuisi työvoimatoimiston asiakkaaksi valmiina aktivoimaan itseäni.
Jossain määrin minun ongelmani on vain siinä, että ihan kiva ei riitä. Ei riitä, että on joku duuni. Haluan tehdä oikeasti jotain mistä pidän ja nauttia sen tuomista hedelmistä, koska ihan sama = suhtautuminen = ihan sama. Tarvitsen vapautta, tilaa, aikaa, omia käsiä, omaa päätäni etten tylsisty, turru ja koe tilannetta jälleen yhdeksi "Miksi välittäisin?" työksi, opiskeluksi, elämäksi.
Joskus mietin, että onko minulla kunnianhimoa? Nykyään tajuan, että on, jos saan sellaisen mahdollisuuden, että haluan oikeasti lyödä ässää tiskiin ja tehdä töitä sen eteen.
Toisaalta taas voin miettiä miksi murehtia näitä? Tällä nuoralla on langat punottu ennenkin uudestaan. Ja nyt onkin parasta lopettaa ja aktivoida itsensä vuoteeseen. Lähtee muuten jotain lifestyle juttua kulunein voimalausein. Seuraavaksi kerron, miten mun vatsa toimii (ei toimi), annan jumppaohjeita (hikoile, kiroile) ja parit ihqut vegeheragluteenitonlettuvittuhillo-reseptit(laita siihen pekonia) unohtamatta paria asukuvaa (verkkarit ja t-paita) ja ripsarivertailua (miul on jo kestoväri) => Ultimate score: Kaikki on ihanaa, sä oot ihana ja elämä, elämä vasta onkin ihanaa, tai olis jos osais laskea. Toisaalta ei osaa hallituskaan, joten who cares, on se aika ihquu, hei.



"
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä 
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta vaistota viesti suuremmasta 
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille 
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus"


tiistai 2. tammikuuta 2018

Miks me ollaan me?

Aikarauta tikittää taas aamuyötä. Se hetki, kun ihminen voi yrittää raottaa arkkunsa kantta, kuin Pandora lipastaan. Ottamatta vastuuta, tai välittämättä siitä, mitä sieltä putkahtaakaan esille tällä kerralla. Piisamirotta viskilasin kera?

Oikeastaan tammikuu on pian siinä pisteessä, että havaitsen viettäneeni jo/vasta kaksi vuotta entisen deitin, nykyisen avopuolisoni kanssa. Meistä ei oikeastaan koskaan pitänyt tulla mitään, mutta toisin kävi. Tai piti ja piti, mutta tiedättehän miten solmuisia ihmissuhteet ovat? Ne eivät ole mitään nättejä vetosolmuja, vaan sellaisia joita yrität aamuhorroksisessa kiireessä avata. Yleensä pakastepusseja, tai koirankakkapusseja, joiden solmut ovat kokeneet evoluution, ikäänkuin ne olisi solminut liikaa fifty-shades kirjoja ahminut partiolainen.

Okei, tää lähti hanskasta. Palataan alkuun, vaikken haluisi. Jonnekin vuodenvaihteen 2015-2016 tienoille. Olin rikki, kompassin nuoli pyöri rulettipyörässä betsaten pelkkää mustaa.
Liikaa samankaltaisia suhteita, liikaa eroja, sydänsuruja yhdelle vuodelle. En oikeastaan halunut mitään, ketään, tai ainakaan laastaroida itseäni uudella suhteella, dumpata ja jatkaa sitten johonkin ns. oikeaan suhteeseen. Silti, tuota koska olen mies ja miehellä on tuotanoin tarpeensa.. Rikoin lasin ja painoin punaista nappia. Ei en sortunut tinderiin, tms. Oikeastaan pyörin yössä, tutustuin uudestaan vanhoihin tuttuihin, yksi asia johti yhteen ja sillai. Ainoa mikä kiinnosti oli pylly, purjevene, peräsin, eiku...

En kiellä etteikö se tuntunut hyvältä, noin niinku henkisesti, kuin fyysisestikin. Meni kovaa, kaverien mielestä liiankin kovaa. Jossain tämän kaiken keskellä tapasin sinut. Sinussa oli sitä jotakin, jota ei pysty määrittelemään, pieniä asioita, jotka saavat ottamaan sen yhden askeleen, käskevät aivoja toimimaan, haluamaan. Et ollut helppo, vaan jopa lopetit kertaalleen. En välittänyt hetkeen, menihän minulla kovaa. Silti, en tiedä, jokin pieni ääni sisälläni käski: "Nyt otat yhteyttä, tai kadut". Hitto miten olisinkin katunut.

Tavattiin. Ja helkkari vie, olit haastava, minä olin haastava, haastettiin toisiamme, tyhjensin hihat pelikorteista, mutta hitaasti illan edetessä kohti viimeistä kuulutusta.. Näin katseesi ja siihen minä jäin. Tapahtui se, mitä tavallaan pelkäsin ja tavallaan halusin. Ihastuin. Oli tavattava uudestaan, ja uudestaan ja uudestaan. Vietimme tunteja toistemme kanssa. Hissukseen aloin näkemään sellaisia piirteitä sinussa, jotka todella viehättivät. Jos ikinä ihastuinkaan tuohon naapurintyttömäisyyden ja älykkyyden yhdistelmään, vasta koko luonteeseesi ja elämääsi tutustumalla aloin todella haluta olla kanssasi. Pystyimme juttelemaan miten hassuista ja hölmöistä asioista aina suuriin, vaikeisiin, abstrakteihin, kipeisiin, kuin iloisiinkiin. Vietimme pitkiä öitä, hitaita aamuja yhdessä. Rakensimme tätä tarinaa, kuin legopalikoita. Perustuksista lähtien.


"Sul on kauniit kasvot sul on terävä pää
punaiset hiukset ja sun silmistäs nään
etten oo ensimmäinen en joka pyytää sun mukaan
Ja mul on likanen paita ja liian vähän rahaa
mä oon istunut niin kauan hei mul on aikaa
jäisit kun mä pyydän mua kuuntelemaan"


Sinä olit jalat maassa ja minun pääni on edelleen pilvissä. Ollaan erilaisia, silti samanlaisia, täydennetään toisiamme ja se hehku.. Asuu meissä edelleen. Alkuaikoina jarruttelin, oli pakko. Pelkäsin ihastua, rakastua kehenkään näin nopeasti. Jotenkin se tuntui väärältä, koska sinusta en halunnut laastaria. Lopulta.. Kevään korvalla en voinut itselleni enään mitään, myönsin tilanteen, päästin jarrusta ja annoin vuoristoradan vaunun valua täysillä. Kerroin sinulle mitä tunsin. Kuulin samat sanat takaisin. Se.. Sitä tunnetta on vaikea kuvata, mutta se saa minut edelleen hymyilemään ja tunnen lämpimän väristyksen kulkevan pitkin selkääni. 

Mikä sitten tekee meistä me?

- Erilaisuus, silti samanlaisuus. Tasapaino. Se, että olemme toisillemme voimavaroja. Toki erilaisuus aiheuttaa välillä kitkaa, mutta se on luonnollista. Tärkeää on miten riidellään ja.. Me ei oikeastaan haluta tehdä sitä, tuottaa toiselle tuskaa. Joskus on pakko, minä olen äkkipikainen ja impulsiivinen, toinen taas paljon lähempänä maata. Se salamoi, mutta rakentavasti ja pahoitellen.
Toisaalta meillä on hyvinkin, joskus pelottavan, samanlaiset arvot, tavat toimia, ajatella, kokea ja olla. Ymmärrämme toisiamme ja toki hetkittäin emme, mutta keskustelu, keskustelu, keskustelu. 

- Mitä me haluamme elämältä? Joskus se on arvoitus ja hyvä niin, mutta jollain tasolla haluamme samoja asioita, yhdessä.

- Arvostus ja luottamus. Minä arvostan sinua ja sinä minua. Luottamus on tärkeää ja se on minulle vaikeaa. Oma historiani ei ole kauheasti kannustanut luottamaan kehenkään, joten teen töitä sen asian kanssa päivittäin.

- Halu ja tahto olla yhdessä. Vaikka rakastankin pinkkejä lasejani, on ne ajoittain otettava pois. Jossakin kohtaa jokaisessa suhteessa tulee vastaan se hetki, se seinä, kun pelkkä tunne ei riitä. Silloin mielestäni rakastuminen muuttuu rakastamiseksi. Se on päätös, tahto, ei pelkkiä ihania hormoneja, vaan muutakin. Jokin ääni sisällä, joka kertoo minulle, joka päivä, miksi haluan jakaa elämääni juuri sinun kanssasi. Tähän liittyy etäisesti se, että jokainen suhde vaatii mielestäni kolmea asiaa: Intohimoa, rakkautta ja sitoutumishalua. Mielellään eniten intohimoa. Kyllä. Voisin viettää tupakkatakki päällä koko päivän makuuhuoneessa poistuen kanssasi vain syömään välillä soittaen taustalla Juicen "Rakkauden ammattilaista". Universaalisti kauneinta on nähdä toisen ihmisen nauttivan.


- Erikseen ja yhdessä. Vaikka nautimmekin toistemme seurasta ja ikävöimme toisiamme, niin silti osaamme myös antaa toiselle tilaa ja aikaa. Oman elämän yhteisessä elämässä, vaikka vain (siis jopa) introvertisti lukemalla kirjaa samalla sohvalla teemuki kädessä.

- Arki ja laatuaika.. Imureita, tyhjentämättömiä tiskikoneita, poikien ulkoilutuksia, töitä, koulua, kaupassakäyntiä(yyyh), ruuanlaittoa, kiireitä, elämää. Ajoittain on kuitenkin tasapainotettava ja elettevä myös "me-hetkiä" arjen ulkopuolella. Ja miksei? Toisen yllättäminen on kuitenkin aina ihan parasta, myös arjessa.

 - Me-ajattelu. Me ollaan tiimi. Yhdessä parempia, kuin erikseen. Tämä pallo palaa tästä tämän kirjoitelman muihin sarakkeisiin aikalailla.

- Ylipäätään ja erikseen. Koko paketti. En vieläkään tahdo käsittää miten onnellinen olen juuri sinun kanssasi. Miksi juuri tämä toimii paremmin, kuin mikään muu koskaan? Toivon, että meillä on vielä vuosikausia aikaa selvittää nämä salat, kipinät, kytkökset, ajatukset. Sen miten kaksi sielua voi sattua istumaan vierekkäin, ajattelemaan aivan samaa asiaa, virnistäen ja puristaen toista kädestä. Kemia, tahto, kaipaus, arvot, toimivuus, synkkaus, haaveet, erilaisuus, samanlaisuus.




Muistan, kun työkaverini totesi deittailuaikoina: "Tota sä et saa". Makelle terkkui, tässä olen edelleen ja aion olla vastakin.
 En siksi, että tää olisi helppoa, en siksi että se olisi vaikeaa, vaan koska minä haluan ja rakastan. Siun kanssasi on antoisa ja mukava taivaltaa tätä elämän polkua tutkien mitä minkäkin kävyn alta voi löytää. Nyt raapaistuani pintaa kaipaan takaisin viereesi. Tuohon uniseen, lämpöiseen, tuoksujen täyttämään paikkaan, joka vetää vertoja vain sen tunteen kanssa, miltä paljas ihosi tuntuu sormieni leikkiessä ihollasi. Ihoani vasten.


"From the deepest ocean To the highest peak,
Through the frontiers of your sleep.
Into the valley where we dare not speak, To be by your side."