Rauhan, vai pelon ja vihan aika?

Miksi viha on rakkautta vahvempi tunne niin monelle?

Missä on myötätunto? Miksi konservatiivisuus ja rehellisesti junttius ovat nostaneet viime vuosina päätään? Missä ovat mielestäni fiksusti ja laveasti asioita katsovat ihmiset? Maailma ei ole mustavalkoinen, ei ole hyvää ja pahaa, ei oikeaa ja väärää. On vain tuhansia sävyjä, yhtä monta totuutta, kuin kertojaakin, lakeja, jotka suosivat eniten maksavaa.

Antropologi sisälläni kertoo tämän johtuvan siitä, että kivikaudesta on liian vähän aikaa. Se aika jolloin Kikan villit apinamiehet hallitsivat ja vahvimmat mulkut selvisivät. Ne jotka söivät toisten kipoista, tappoivat kaiken jota eivät ymmärtäneet ja naivat kaikkea mikä liikkuu.

Kuulostiko se kuitenkin kovin modernilta tulkinnalta?

Koska itse kaihdan konflikteja ja väkivalta saa minut suunniltani pidän ääriliikkeitä suunnattuna vain yksinkertaisille. Tai niille jotka ovat tippuneet kelkasta, tai joilla ei ole mitään menetettävää, vain halu kuulua johonkin itseään suurempaan, ensimmäiseen joka tarjoaa helppoja ratkaisuja ja hyväksyy mukaansa. Silti yhä useammin näen muuten fiksuina ja hyvinä pitämiäni ihmisiä tällaisessa touhussa mukana. Erilaisuus pelottaa, totta kai. Mutta onko oikea tapa juosta sitä karkuun, sulkea se kokonaan pois. Lisää aitaa, vartijoita, poliiseja, pelolle valtaa, vihalle valtaa, tiiliskiviä, palavia autoja ja napalmin tuoksua aamussa. Haluammeko maailman, jossa minun tulee pelätä jokaista erilaista ihmistä, rotuun, ihonväriin, seksuaaliseen suuntautumiseen, uskontoon, tai mihinkään muuhun lokeroon katsoen?

Mitäpä jos hyväksymme tällaisen olemassaolon ja otamme erilaisuuden vastaan, yritämme ymmärtää vieraita tapoja ja kulttuureja? Vai rakentaisinko kuitenkin vallihaudan ja eläisin omassa kuplassani? Anteeksi.. Mutta haluaisin vain puhkaista sen kuplasi ennen sen puhaltamista. Kuplat eivät kehity, ne taantuvat ja sitten puhkeavat.

Me olemme kaikki ihmisiä. Samanlaisia. Meissä on hyviä, meissä on huonoja, mutta mitä enemmän erottelemme toisiamme ja mitä kauemmaksi yritämme globaalissa maailmassa linnoittautua, sitä kauemmas juoksemme itsestämme. Piirrämme keinotekoisia rajoja, maalaamme kankaita lipuiksi, luomme symboleja pönkittämään kansallista egoamme. Asevarustelemme siinä pelossa että joku muu haluaa tuhota kaiken? Miksi ihmeessä? Ei tavallinen ihminen halua sotaa, kuolemaa, kauhua, pakolaisuutta, köyhyyttä, pelkoa, nälkää.. Kenen rajoja, kenen rahoja me muka turvaamme? Kuka kontrolloikaan lopulta pelkoa, kuka tekee sillä rahaa, kuka omistaa median, kenen propagandaa uskomme totuutena? Ei pieni ihminen ainakaan. Ihminen haluaa vain rauhaa ja onnellisuutta. Universaalisti. Meillä on vain yksi koti, yksi kansa. Se on planeettamme maa ja sen asukkaat.

Mitäpä jos ei olisi valtioita, ei symboleita jonka puolesta kuolla, tai tappaa? Ehkä sinne on vielä matkaa, mutta... Se matka on jo alkanut. ”Give peace a chance” ja hyväksy ulkoinen erilaisuus, se ei määritä kuka sinä olet, se ei myöskään määritä ruuhkabussissa istuvaa ulkomaalaista. Jos kylvämme vihaa ja pelkoa, sen saman me myös niitämme. Jos puuhun mahtuu yksi mätä omena, se ei tarkoita että kaikki omenat jokaisessa erilaisessa puussa, kuin siinä sinun takapihasi puussa ovat pilalla. Lopuksi.. Ihminen kykenee kamaliin tekoihin, mutta aina on mahdollisuus valita. Valitsetko itse rauhan vai väkivallan?