perjantai 25. elokuuta 2017

Film-Noir ja vuosi Lahtea

Syysyö heittelee varjoja seiniin tavalla, joka saa minut kaipaamaan vain norsunluista holkkia ja Marlboron Southern Cuttia luodakseni vähän lisää Film-Noir henkeä tähän hetkeen. Ainakin pennitön kirjailija sillä jo on. 
Tuulen kulkiessa kaislikossa ja hitaasti kellastuvissa lehdissä havaitsen yhden etapin saapuvan, kuin viskitippa lasiini. Se ei pyytele, ei kysele, vaan tulee koputtamatta, kun kaivataan. Vuosi Lahtea takana kertoo kalenteri. Vielä en kuitenkaan ole ostanut Pelicansin kausaria, tai käynyt FC-Lahden matsissa, mutta en myöskään kussut Lahen NMKY:n haudalle. Joku raja sentään kaikella ja kaikessa, pissiä ehtii myöhemminkin. 

Tunnelma on ristiriitainen ja haastavasti kuvailtava, kiitos vaan urheilutoimittaja kysymyksestä. Tietysti tämä on rakasta Tuuraa lainatakseni: ”Oikea ilon ja onnen päivä”. Silti havaitsen taivaanrannassa pilviä, tai oikeastaan sellaisia pilviä, joiden olemassaoloon en ehkä koskaan uskonut. Siksi se niin outoa onkin.  En tiedä johtuuko tämä vanhenemisesta, vai mistä? Kutsun niitä ehkäpä sosiaalisiksi paineiksi? Pakko suorittaa, pakko suorittaa, pakko olla hyvä ihminen, joka suorittaa. "Gotta be somebody". Oravanpyörä kalistelee kaltereillaan ja en tiedä haluanko sitä vai en. Tavallaan koen nykyisen polun johtavan hitaasti kohti vääjäämätöntä ja minun seisovan kuin jääkäri ensimmäisessä maailmansodassa. Syvällä oman elämänsä juoksuhaudassa valmiina tekemään, kun pilliin vihelletään.
”Mutta lapseni.. Sinähän et koskaan tee sillä tavalla mitään”
Niin. Siinäpä se ristiriita piileekin. Päätösten, vastuun, ns. tavallisen elämän välttely. Yhtäkkiä ilmestyt eteeni; Häät, asuntolaina, työ yhdeksästä viiteen, farmariauto ja muuta mukavaa. Viimeisiä hetkiä juosta karkuun, etääntyä ja jatkaa helppoa elämää. Ollakko kuin Kiven seitsemän veljestä ja karata metsään vastuuta, vai ottaako se vastaan? Silti köyhän kirjailijan ajoittainen persaukisuus ahdistaa, se tuntuu jo jääkaapissa asti. Ravintolaan en uskalla, mutta Alkon ohitse käveleminen on päivä päivältä helpompaa.
Kuitenkaan.. Ennen sinua en tiennyt että tällaista on olemassakaan. Nyt en tiedä mitä haluan ja elän odotusten limbossa. Se on piinaavaa ja silti lohdullista.
Vuosi. Se on lyhyt aika, etenkin nykyään. Silti onnellinen, niin oikea ja toivottavasti tämä kaikki on vasta alkusoittoa tulevasta. Ja silti on ne oman elämän möröt niskassa. Voi meitä joita valinnanvapaus kahlitsee. 
-----
Hitaasti aamuauringon noustessa, varjojen hälvetessä ja lehdenjakajien epätahdissa en ole saanut mitään järkevää aikaan. Paitsi katsottua jälleen Kaurismäen Saimaa-Ilmiön. Se on mahtava kappale kadonnutta maailmaa ja huonoja vitsejä. Aikalaiskuvaa ja hitusen kotimaista kesäillan romantiikkaa rappiolla. Kaunista. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti